Prop. 1994/95:1

Regeringens skrivelse

1994/95:1

Finska språkets ställning i Sverige

Regeringen överlämnar denna skrivelse till riksdagen.

Stockholm den 8 september 1994

Carl Bildt

Per Unckel

(U tbildningsdepartementet)

Skr.

1994/95:1

Skrivelsens huvudsakliga innehåll

I skrivelsen lämnar regeringen en redogörelse för regeringens bedömning

och ställningstaganden i fråga om det finska språkets ställning i Sverige.

Vidare redovisas de olika anordningar som finns främst inom utbildnings-

och kulturområdet vars syfte är att stödja det finska språket och den

sverigefinska kulturens fortlevnad och utveckling i Sverige. Regeringens

ställningstagande innebär att det finska språkets särställning i det svenska

samhället slås fast. Regeringen anser att denna särställning bör beaktas

på olika nivåer och områden i det svenska samhället.

1 Riksdagen 1994/95. 1 saml. Nr 1

Innehållsförteckning

Skr. 1994/95:1

1 Inledning 3

2 Allmänna utgångspunkter 3

3 Regeringens ställningstagande 4

Bilaga 1 Finska i Sverige - ett inhemskt språk rapport

av Arbetsgruppen för stärkande av det finska

språkets ställning (Ds 1994:97) 8

Utdrag ur protokoll vid regeringssammanträde

den 8 september 1994 88

1 Inledning

Skr. 1994/95:1

Den 13 maj 1993 gav regeringen statsrådet Unckel i uppdrag att utse

en arbetsgrupp för stärkande av det finska språkets ställning i Sverige.

Bakgrunden till uppdraget var behovet att tydligare klargöra det finska

språkets särställning i Sverige.

Den 29 juli 1994 överlämnade arbetsgruppen sin rapport Finska i

Sverige - ett inhemskt språk (Ds 1994:97). I rapporten redovisas över-

siktligt det finska språkets historia i Sverige. Vidare redogörs för olika

anordningar som finns främst inom utbildnings- och kulturområdet och

vars syfte är att stödja det finska språket och den sverigefinska kulturens

fortlevnad och utveckling i Sverige. Därutöver lämnar arbetsgruppen ett

antal förslag i syfte att stärka det finska språkets ställning. Rapporten

bifogas i sin helhet som bilaga till denna skrivelse.

Enligt direktiven (dir. 1993:1) till Invandrar- och flyktingkommittén

skall kommittén behandla frågan om avgränsningar av invandrarpolitiken

och begreppet invandrare. I detta sammanhang skall de åtgärder som kan

behövas för den sverigefinska gruppen särskilt belysas.

Det finska språkets särställning har manifesterats i uttalanden från

riksdag och regering. Detta har bl.a. kommit till uttryck på skolområdet

och i kyrkolagen. Någon samlad redovisning har emellertid inte tidigare

lämnats. Regeringen redovisar därför sin bedömning och sina ställnings-

taganden i fråga om det finska språkets ställning i Sverige till riksdagen.

2 Allmänna utgångspunkter

Det finska språket har sannolikt talats inom det svenska rikets gränser

under i stort sett hela rikets existens. Under en mycket lång tid var

Sverige och Finland förenade i ett rike. Alltsedan 1500-talet har finskan

använts inte bara som ett språk bland allmogen utan som kyrko- och

predikospråk. Finska har också använts i andra officiella sammanhang.

Förekomsten av ett stort antal ortnamn med finskt ursprung, främst

naturligtvis i gamla finnbygder, ger ett talande bevis för det finska språ-

kets och kulturens verkan på det svenska kulturarvet. Det finska inslaget

är synligt också i kulturlandskapet i de gamla svedjebygdema.

I Tornedalen har Sverige haft en finsktalande minoritet alltsedan 1809

års gräns drogs mitt i den finskspråkiga bygden. Under olika perioder har

mer eller mindre omfattande befolkningsrörelser inneburit att finska talats

i andra delar av landet under kortare eller längre perioder. I 1700-talets

början utgjorde finnarna ca 4% av Stockholms befolkning. Omkring 1930

fanns den största andelen personer som talade finska i Norrbottens län.

Den relativt omfattande arbetskraftsinvandringen under framfor allt 1960-

talet och i början av 1970-talet ledde till en omfattande spridning av

finsktalande till olika delar av landet. Numera finns det största antalet

finskspråkiga i de centrala delarna av landet och i storstadsområdena. En

stor del av dessa har kommit att bli stadigvarande bosatta och integrerade

i det svenska samhället. De utgör nu basen i den sverigefinska befolk-

ningsgruppen.

Bl.a. som en följd av närheten till Finland, tillgången till undervisning

i finska, omfattande dagliga radio- och TV-sändningar och en lång rad

av egna aktiviteter har sverigefinnama utvecklat en stark egen identitet.

Finska är det enda språk utöver svenska som omvårdas av en särskild

språknämnd.

Under en period gjordes ansträngningar att motarbeta det finska språket

i Sverige. I början av 1900-talet förbjöds finskan som språk på raster

under skoldagen. Detta förbud upphävdes först i slutet av 1950-talet. Så

sent som 1965 fann dåvarande skolöverstyrelsen sig föranlåten att på-

peka att förbudet hävts. Förbud fanns också fram till 1957 mot inköp av

böcker på finska till Tomedalens bibliotek.

Sedan början av 1960-talet har finskans ställning förbättrats, inte minst

inom skolväsendet. I 1962 års läroplan kunde finska erbjudas som till-

valsämne på högstadiet på orter där finska talades. Fr.o.m. 1969 års

läroplan för grundskolan tillkom möjligheter att ordna hemspråksunder-

visning i finska. Sådan verksamhet anordnades på många orter med

finskspråkiga invandrare och bl.a. i Norrbotten fr.o.m. 1970. Tidigare

hade sådan undervisning bedrivits i mindre skala inom ramen för stöd-

undervisningen i svenska. I samband med att grundskolan reformeras

fr.o.m. den 1 juli 1995 ges det finska språket en stärkt ställning. Under-

visning i finska får ges som B-språk. Till skillnad från vad som gäller för

andra B-språk finns inte krav på att studierna skall kunna fortsättas i

gymnasieskolan.

De finskspråkiga sändningarna i Sveriges Radio, Sveriges Television

och Sveriges Utbildningsradio intar, genom sin omfattning, en särställ-

ning gentemot sändningar på andra invandrar- och minoritetsspråk.

Sändningar på invandrar- och minoritetsspråk garanteras i avtalen mellan

staten och de tre programbolagen. Ett unikt samarbete med Finland gäller

överföring av en finsk TV-kanal till Sverige med stöd av en särskild lag.

Skr. 1994/95:1

3 Regeringens ställningstagande

Regeringens ställningstagande: Det finska språket har en särställ-

ning i det svenska samhället. Denna särställning bör beaktas på

olika nivåer och sektorer i det svenska samhället.

Regeringen avser att införa en möjlighet att anordna tvåspråkig

undervisning för finskspråkiga elever i hela grundskolan.

Regeringen har för avsikt att ge Skolverket i uppdrag att anordna

språkprov i finska på grundskolenivå respektive gymnasieskolenivå.

Skolverket bör också ges i uppdrag att sprida information om un-

dervisning i och på finska bl.a. i syfte att stimulera skolhuvudmän-

nen att anordna sådan undervisning.

Inom Utbildningsdepartementet utreds för närvarande formerna för

ett stipendiesystem för gymnasieelevers vistelse i Finland samt möj-

ligheterna till examination i tomedalsfinska.

Arbetsgruppens förslag: I en särskild skrivelse till riksdagen anmäls Skr. 1994/95:1

den särställning som det finska språket åtnjuter i det svenska samhället.

Därmed kan frågor som rör den sverigefinska gruppen och det finska

språket ges en mer likvärdig behandling inom olika områden av landet.

Vidare föreslås att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i

finska. Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gym-

nasienivå. Provet bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs

för fortsatta studier på gymnasienivå respektive universitetsnivå i Finland

och utformas i två varianter, en för elever med finska som modersmål

och en för elever med svenska som modersmål.

Ett stipendiesystem inrättas för gymnasieelevers vistelse i Finland efter

den modell som redan gäller för finska gymnasieelevers vistelse i Sveri-

ge. En vistelse i Finland med inkvartering i en värdfamilj och med

möjlighet att delta i undervisningen i finsk gymnasieutbildning skulle ge

såväl elever med som utan finsk bakgrund stora möjligheter att fördjupa

sin kunskap om Finland och i finska.

Skolverket ges i uppdrag att sprida information om de möjligheter och

goda exempel som finns av undervisning i och på finska. I Skolverkets

uppdrag bör också ingå att stimulera skolhuvudmännen att anordna

undervisning i finska inom ramen för språkvalet. Det ger svenskspråkiga

elever, inklusive i Sverige bosatta finlandssvenskar, möjlighet att läsa

finska som B-språk.

Kommunerna ges rätt att inrätta tvåspråkiga klasser för finskspråkiga

elever i hela grundskolan.

Academia Tomedaliensis får tillstånd att genomföra prov och utfärda

examensbevis i tomedalsfinska (meän kieli). De kurser som avses igångs-

ättas vid Tomedalens folkhögskola kommer att i första hand rekrytera

kursdeltagare på nordisk basis - främst från Finland, Norge och Sverige.

Akademien har tillgång till den kompetens som krävs för att det skall

vara möjligt att bedriva akademiska språkkurser.

Skälen för regeringens ställningstagande: Mot bakgrund av den

ställning det finska språket har haft i Sverige under mycket lång tid är

finskan en del av vårt kulturarv. Genom de nära banden med Finland

såväl i förfluten tid som i dag är det av mycket stort värde för vårt land

att det finns en kulturbärande sverigefinsk befolkningsgrupp. Finskan är

ett inhemskt språk i Sverige. Att finska språket bevaras och får möjlighet

att utvecklas är en förutsättning för de finskspråkigas möjlighet att vid-

makthålla och utveckla den finskspråkiga kulturen i Sverige. Därmed kan

de verka som förmedlare av denna kulturs yttringar både i Sverige och

i Finland. Detta utgör också ett värdefullt bidrag till utvecklandet av

förbindelserna mellan Sverige och Finland.

Det finska språket har alltså en särställning i Sverige. Frågan om att ge

finskan status som minoritetsspråk har under senare tid aktualiserats,

bland annat genom framställningar till regeringen om att Sverige bör

underteckna Europarådets konvention om regional- och minoritetsspråk.

I rapporten ”Finska i Sverige - ett inhemskt språk” tas inte ställning till

denna fråga.

Det finns, som framgår av rapporten, argument som talar för att Sveri-

ge bör bidra till att Europarådet kan verka som stöd för regional- och

minoritetsspråk, även om Europarådets konvention först och främst har Skr. 1994/95:1

bäring på andra språk i Sverige.

Det är viktigt att ett slutligt ställningstagande till ett svenskt under-

tecknande av den aktuella konventionen föregås av en noggrann prövning

så att syftet, att stärka regional- och minoritetsspråk, verkligen uppnås.

Regeringen har därför för avsikt att tillsätta en parlamentarisk beredning

med uppgift att bedöma om, och i så fall på vilket sätt, som Sverige bör

ansluta sig till Europarådskonventionen om regional- och minoritetsspråk.

Oavsett slutsatserna i en sådan beredning kan konventionens innehåll och

syfte ligga till grund för det fortsatta arbetet med att stärka såväl det

finska som det samiska språkets ställning.

Som framgår av arbetsgruppens rapport finns det ett antal områden

inom vilka det fattats beslut om särskilda anordningar till stöd för det

finska språket i Sverige. Samtidigt finns det flera områden där ett utökat

stöd skulle ha stor betydelse. Detta gäller särskilt inom skolan, som är

det viktigaste området för det finska språkets och den sverigefinska

kulturens ställning. Från den sverigefinska gruppen rapporteras också att

servicen till de finsktalande varierar kraftigt t.ex.vad gäller tillgång till

hemspråksträning i förskolan och hemspråksundervisning i skolan.

Regeringen ser framväxten av fristående sverigefinska skolor både som

ett naturligt och värdefullt steg i den sverigefinska gruppens utveckling.

Med de förbättrade ekonomiska möjligheterna att starta och driva fristå-

ende skolor har antalet fristående sverigefinska skolor ökat. Dessa har

dessutom blivit viktiga lokala samlingspunkter för det sverigefinska

samhället och kulturen. Fortsatt gynnsamma möjligheter att starta, driva

och utveckla fristående skolor är, enligt regeringens bedömning, en av

de enskilt viktigaste insatserna för det finska språkets ställning.

De gällande reglerna för fristående skolor innebär att en skola som har

en läroplan och kursplaner i överensstämmelse med skollagens bestäm-

melser efter godkännande av Skolverket också har rätt till kommunala

medel. Skolans undervisning står därefter under Skolverkets tillsyn.

Denna ordning ger skolorna förutsägbara spelregler och ett skydd mot

kommunalt godtycke som enligt regeringens mening kan vara speciellt

viktigt för de finskspråkiga skolorna som i vissa fall startats efter oenig-

het mellan föräldrar och skolhuvudman om skolans finskspråkiga under-

visning och därför inte heller alltid har kommunens helhjärtade stöd.

Det är, enligt regeringens bedömning, angeläget att få en mer likvärdig

behandling av frågor som rör det finska språket i hela landet. Myndig-

heter på alla nivåer måste vara medvetna om och beakta finskans speciel-

la ställning då beslut som berör finsktalande skall fattas. Att så sker på

skolans område har central betydelse för möjligheterna att bevara och

utveckla språket. Information om finskans ställning och om de möjlig-

heter som finns att ge finsktalande elever utbildning av hög kvalitet måste

ges i ökad utsträckning. Regeringen avser att ge Skolverket i uppdrag att

ge generell sådan information. Varje skolhuvudman måste sedan ansvara

för att information om de lokala möjligheterna sprids till alla berörda.

Skolväsendets ansvar på skolområdet motsvaras av det ansvar som andra

myndigheter också måste axla inom sina respektive områden.

För att tydliggöra betydelsen av kunskaper i finska språket och det Skr. 1994/95:1

värde sådana kunskaper har är det viktigt att det finns möjligheter att

dokumentera dessa. Detta måste naturligtvis i första hand ske genom att

de elever som läst finska får betyg i ämnet. Därutöver kan det ha stort

värde att också kunna manifestera kunskaperna i relation till motsvarande

nivå hos elever i Finland. Detta kan ske genom att särskilda språkprov

införs dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå. Ett sådant prov ger

både förbättrade möjligheter att dokumentera kunskaperna så att eleven

t.ex. kan delta i fortsatt utbildning i Finland. Det bidrar också till språ-

kets ställning i Sverige. Regeringen avser att ge Skolverket i uppdrag att

utforma och ansvara för genomförandet av sådana prov.

Under många år har finska gymnasieelever haft möjlighet att få stipen-

dier för en tids vistelse i Sverige. Vistelsen har inkluderat deltagande i

svensk gymnasieundervisning. Föreningen Norden har bidragit genom att

ordna med värdfamiljer. Som ett led i arbetet med att öka intresset för

och därmed också uppskattningen av det finska språket i Sverige kan ett

motsvarande system för gymnasieelevers vistelse i Finland vara ett värde-

fullt bidrag. Därigenom ges såväl finskspråkiga som andra elever möjlig-

het att under en tid bo i finsk familj och delta i finsk gymnasieskola.

Inom Utbildningsdepartementet pågår beredning av ett förslag om ett

sådant system.

Överenskommelsen med de övriga nordiska länderna om tillträde till

högre utbildning, ger studenter tillträde till högre utbildning i alla nordis-

ka länder. Att, som arbetsgruppen konstaterar, ha tillgång till kompetens

i finska blir därmed en mycket positiv faktor. Regeringen gör bedöm-

ningen att det är angeläget att framför allt de universitet och högskolor

som har institutioner i finska/finsk-ugriska språk utvecklar dessa för att

kunna möta en ökad efterfrågan på undervisning både i och på finska.

Arbetsgruppen konstaterar att införande av en finskspråkig fullservice-

kanal i Sveriges Radio, som föreslagits av en idégrupp inom program-

företaget, skulle bidra till att stärka det finska språkets ställning i Sverige

på minst två sätt. Dels skulle en heltäckande radioservice självfallet

bättre betjäna de tänkta lyssnarna. Dels skulle det visa för den svenska

allmänheten att de finskspråkiga lyssnarna är en så betydande del av den

svenska befolkningen att den bedöms ha behov av egen och omfattande

radioservice. Ett sådant projekt skulle kunna förverkligas i samband med

införandet av ny digital sändningsteknik. Regeringen finner tanken in-

tressant. Frågor om radio och TV för de finskspråkiga i Sverige kan

också aktualiseras i samband med att nya avtal skall slutas inför den 1

januari 1997.

Arbetsgruppen konstaterar vidare att den digitala tekniken ökar möjlig-

heterna till sändningar av television. Det kan förbättra möjligheterna att

bl.a. sprida grannlands-TV, däribland finländska TV-kanaler. Saken har

uppmärksammats i Nordiska Ministerrådet efter initiativ av den svenska

regeringen i samband med Nordiska rådets session i Oslo i mars 1992.

Ministerrådet arbetar också för att lösa upphovsrättsliga problem. Ett

positivt resultat som frukt av detta arbete kan enligt arbetsgruppen få stor

betydelse för det finska språkets ställning i Sverige. Regeringen delar 7

denna bedömning och avser att fortsatt driva denna fråga.

Till statsrådet Per Unckel

U tbildningsdepartementet

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

Arbetsgruppen för stärkande av det finska språkets ställning som tillsattes

i maj 1993 överlämnar här sin rapport. Rapporten innehåller en historisk

belysning av det finska språkets ställning i Sverige under de senaste 500

åren. För den svarar professor Erling Wande till vilken vi vill framföra

vårt tack.

Därutöver ges en översiktlig bild av de olika former av stöd och anord-

ningar som finns för det finska språket i Sverige idag.

Mot denna bakgrund analyseras sedan de behov av åtgärder som före-

ligger.

Stockholm i juni 1994

Odd Eiken Anders Ljunggren

Leena Sparring /Peter Karlberg

Innehåll

1 Uppdraget 10

2 Sammanfattning av överväganden och förslag 11

3 Något om finskans historia i Sverige 13

3.1 Finskan som religionens språk 13

3.2 Den profana litteraturen på finska 15

3.3 Finskan inom utbildningsväsendet 17

3.4 Finskan vid universiteten 26

3.5 Finskspråkighetens utbredning i Sverige 28

4 Nuläge 31

4.1 Anordningar inom utbildningsväsendet 31

4.1.1 Det offentliga skolväsendet 31

4.1.2 Sverigefinska skolor 32

4.1.3 Folkbildning 33

4.1.4 Universitet och högskolor 33

4.2 Kultur och medier 33

4.2.1 Finsk teater 33

4.2.2 Biblioteksverksamhet 34

4.2.3 Kulturfonden för Sverige och Finland 34

4.2.4 Arkivet för sverigefinnar och finlandssvenskar

i Sverige 35

4.2.5 Sverigefinska språknämnden 35

4.2.6 Radio och television 35

4.2.7 Tidningar och tidskrifter 36

4.2.8 Litteratur 36

4.3 Övrigt 37

4.3.1 Statligt stöd m.m. till finländska invandrare 37

4.3.2 Informationsskrifter m.m. 37

4.3.3 Tolkfrågor 38

4.3.4 Den sociala sektorn 38

4.3.5 Finska språket inom Svenska kyrkan 39

5 Europarådets konvention om regionala språk och

minoritetsspråk 40

6 Överväganden och förslag 41

6.1 Skrivelse till riksdagen 42

6.2 Språkprov 43

6.3 Studerandeutbyte 44

6.4 Finskspråkig undervisning i grundskolan 44

6.5 Högre utbildning 45

6.6 Radio m.m. 45

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

1 Uppdraget

Regeringen beslutade den 13 maj 1993 att ge utbildningsministern i

uppdrag att utse en arbetsgrupp för stärkande av det finska språkets

ställning i Sverige. Till ordförande i arbetsgruppen utsågs statssekretera-

ren Odd Eiken i Utbildningsdepartementet. Till ledamöter utsågs stats-

sekreteraren för nordiskt samarbete Anders Ljunggren, departements-

sekreteraren Leena Sparring i Kulturdepartementet. Departementssekre-

teraren Peter Karlberg, Utbildningsdepartementet, har varit gruppens

sekreterare.

Uppdraget tillkom mot bakgrund av behovet av att tydligare klargöra

det finska språkets särställning i Sverige. Detta behov har bland annat

uttryckts genom de krav som framförts av företrädare för den sverige-

finska gruppen om kulturell autonomi, minoritetsstatus, borttagande av

invandrarbegreppet och garantier för att undervisning i och på finska ges

till alla finsktalande elever.

I Invandrar- och flyktingkommittén (dir. 1993:1) skall frågan om

avgränsningar av invandrarpolitiken och begreppet invandrare behandlas.

Begreppet invandrare som i dagens samhälle används relativt vidlyftigt

även t.ex. om barn som fötts i Sverige t.o.m. som svenska medborgare.

Översynen skall också särskilt belysa de åtgärder som kan behövas för

den sverigefinska gruppen. Därför har arbetsgruppen valt att inte behand-

la invandrarbegreppet utan har fokuserat arbetet på språkets status inom

olika samhällssektorer och de olika formerna av stöd till respektive

hinder för utveckling av den sverigefinska kulturen som finns.

Arbetsgruppen har främst arbetat med det finska språkets ställning

inom utbildningsväsendet och kulturområdet. Utgångspunkten har varit

att se över på vilket sätt statsmakterna kan underlätta för den sverigefin-

ska gruppen att stärka och vidareutveckla den sverigefinska kulturen av

egen kraft.

Arbetet har bedrivits som en intern departemental arbetsgrupp. Grup-

pens medlemmar har träffat företrädare för den finskspråkiga gruppen,

deltagit i ett antal konferenser samt mottagit skrivelser såväl från enskilda

som från sverigefinska organisationer och institutioner.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

10

2 Sammanfattning av överväganden och förslag

Det finska språkets ställning i det svenska samhället är av stor betydelse

för den sverigefinska gruppens möjligheter att vidareutveckla sin identi-

tet. Det finska språket har av hävd minoritetsstatus i delar av Sverige.

Historiskt är det finska språket en integrerad del av vårt kulturarv. Fin-

ska har ”alltid” talats i delar av det svenska riket.

En förutsättning för att skapa en kulturbärande finsk befolkningsgrupp

i Sverige är alltså att den sverigefinska gruppen ges möjligheter att bygga

upp egna institutioner. Idag är det uppenbart att den sverigefinska grup-

pen har den styrka som krävs för att kunna ta initiativ till och driva

sådana institutioner.

Samtidigt krävs att åtgärder vidtas för att höja det finska språkets

stams i det svenska samhället. Den särställning som finskan har måste

komma till uttryck i den dagliga verksamheten t.ex. inom skolan. Elever

som har rätt till undervisning i finska och själva önskar det skall erbjudas

sådan om antalet elever är tillräckligt stort för att bilda undervisnings-

grupper.

Genom beslut som tagits av riksdagen under senare år har möjlig-

heterna att driva institutioner med annan huvudman än det offentliga

ökat. Detta gäller främst inom omsorg och skola. Det är väsentligt att

sverigefinska institutioner ges förutsättningar, främst vad avser de ekono-

miska villkoren, att planera sin verksamhet på lång sikt. Fasta spelregler

på detta område måste alltså gälla.

Det är också av stor betydelse att alla uttryck för finskspråkigt kultur-

liv uppmärksammas av majoritetsbefolkningen. Det är viktigt att t.ex.

sverige-finska institutioner och organisationer på ett aktivt sätt sprider

kännedom om sin verksamhet och om olika former av finskspråkig

service till såväl den finskspråkiga som den svenska allmänheten. Ett

stort ansvar måste också tas av de myndigheter, institutioner och organi-

sationer som har eller ger stöd till finskspråkig verksamhet vad gäller att

sprida kunskap om detta till intressenter och till den övriga befolkningen.

Vi föreslår att regeringen, i en särskild skrivelse till riksdagen, an-

mäler och därmed bekräftar den särställning som det finska språket

åtnjuter i det svenska samhället. Det är mycket viktigt att behandlingen

av frågor som rör den sverigefinska gruppen och det finska språket

därmed ges en mer likvärdig behandling inom olika områden av landet.

Vi föreslår att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i finska.

Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå.

Avsikten med sådana prov är att ge eleverna möjlighet att verifiera sina

kunskaper. Provet bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs

för fortsatta studier på gymnasie- resp, universitetsnivå i Finland och

utformas i två varianter, en för elever med finska som modersmål och en

för elever med svenska som modersmål.

Vi föreslår att ett stipendiesystem inrättas för gymnasieelevers vistelse

i Finland efter den modell som sedan ca 30 år gäller för finska gymna-

sieelevers vistelse i Sverige. En vistelse i Finland med inkvartering i en

värdfamilj och med möjlighet att delta i undervisningen i finsk gymna-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

11

sieutbildning skulle ge såväl elever med som utan finsk bakgrund stora

möjligheter att fördjupa sin kunskap om Finland och i finska.

Vi föreslår också att Skolverket ges i uppdrag att sprida information

om de möjligheter och goda exempel som finns av undervisning i och på

finska. Sådan information bör utgå både till skolhuvudmännen och till

föräldrar och elever. I Skolverkets uppdrag bör också ingå att stimulera

skolhuvudmännen att anordna undervisning i finska inom ramen för

språkvalet. Det ger svenskspråkiga elever, inklusive i Sverige bosatta

finlandssvenska, möjlighet att läsa finska som B-språk.

Vi föreslår att regeringen beslutar att ge kommunerna rätt att inrätta

tvåspråkiga klasser för finskspråkiga elever i hela grundskolan. Rege-

ringen bör såsom gäller för hemspråksklasser på låg- och mellanstadiet

fastställa en ramtimplan.

Vi konstaterar att överenskommelsen med de övriga nordiska länderna

om tillträde till högre utbildning, som ger studenter tillträde till högre

utbildning i alla nordiska länderna, ställer universitet och högskolor i

Sverige inför nya utmaningar. Att ha tillgång till kompetens i finska blir

därmed en mycket positiv faktor. Enligt vår mening är det därför an-

geläget att framförallt de universitet och högskolor som har institutioner

i finska/finsk-ugriska språk utvecklar dessa för att kunna möta en ökad

efterfrågan på undervisning både i och på finska.

Vi föreslår att Academia Tomedaliensis får tillstånd att genomföra

prov och utfärda examensbevis i tomedalsfinska (meän kieli). De kurser

som avses igångsättas vid Tomedalens folkhögskola kommer att i första

hand rekrytera kursdeltagare på nordisk basis - främst från Finland,

Norge och Sverige. Akademien har tillgång till den kompetens som krävs

för att kunna bedriva akademiska språkkurser.

Arbetsgruppen konstaterar att införande av en finskspråkig fullservi-

cekanal i Sveriges Radio, som föreslagits av en idégrupp inom program-

företaget, i hög grad skulle vara ägnat att stärka det finska språkets

ställning i Sverige på minst två sätt. Dels skulle en heltäckande radio-

service självfallet bättre betjäna de tänkta lyssnarna. Dels skulle det visa

för den svenska allmänheten att de finskspråkiga lyssnarna är en så

betydande del av den svenska befolkningen att den bedöms ha behov av

egen och omfattande radioservice. Ett sådant projekt skulle kunna för-

verkligas i samband med införandet av ny digital sändningsteknik. I det

fall riksdag och regering vill ålägga Sveriges Radio AB att införa en

finskspråkig kanal kan detta ske tidigast fr.o.m. den 1 januari 1997 då ett

nytt avtal skall träda i kraft.

Arbetsgruppen konstaterar vidare att den digitala tekniken också ökar

möjligheterna till sändningar av television. Detta kan förbättra möjlig-

heterna att bl.a. sprida grannlands-TV, däribland finländska TV-kanaler.

Saken har uppmärksammats i Nordiska Ministerrådet efter initiativ av

den svenska regeringen i samband med Nordiska rådets session i Oslo i

mars 1992. Ministerrådet arbetar också för att lösa upphovsmannarätt-

sliga problem. Ett positivt resultat som frukt av detta arbete kan få stor

betydelse för det finska språkets ställning i Sverige.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

12

3 Något om finskans historia i Sverige

När den lutherska reformationen genomfördes i Sverige av Gustav Vasa

år 1527 ledde detta till att latinet som kyrko- och predikospråk ersattes

inte bara av svenskan utan även av finskan. Det predikades på finska

tidigare i Stockholm än i Åbo, som var centralorten i det svensk-finska

rikets finska rikshälft. Stockholm hade en betydande finskspråkig mino-

ritet och den finska församlingens existens omnämns första gången i

bevarade handlingar från 1533.

Finska förekom även på Stockholms slott, inte bara bland tjänstefolket

eller bland smederna i slottssmedjan utan även vid hovet. Gustav Vasa

fann det angeläget att hans söner skulle lära sig finska och när han efter-

frågade tuktomästare, dvs. lärare, till sin son Erik, sedermera Erik XIV,

rekommenderade Martin Luther i ett brev till kungen dels en pommersk

adelsman, Georg Norman, dels Mikael Agricola, som för eftervärlden

blivit känd som Finlands reformator och det finska skriftspråkets skapare.

Om studenten Agricola, som Luther i sitt brev till kungen kallade ”en

son och landsman från Edert Sverige,” fällde reformatorn följande om-

döme: ”Han är visserligen ännu helt ung men framstående i lärdom,

begåvning och vandel.”

Agricola korresponderade bl.a. under studietiden hos Luther och

dennes kollega Filip Melanchton i Wittenberg vid olika tillfällen själv

med Gustav Vasa och skickade, enligt vad som antyds i ett av breven, sin

finska ABC-bok (Abckiria) som present till prins Erik. Men som Vasap-

rinsamas lärare i finska engagerades en av Agricolas studiekamrater i

Wittenberg, Martti Teitti, liksom Agricola bördig från Pemå i Östra

Nyland. Agricola själv fick andra, för reformationen och för det finska

språkets utveckling viktigare uppgifter.

3.1 Finskan som religionens språk

Genom reformationen blev det viktigt att översätta och publicera religiösa

skrifter på de båda folkspråken, finska och svenska. Ur det religiösa

språket utvecklades så småningom också det första standardiserade sven-

ska språket, ett svenskt riksspråk, som också blev det officiella språket

i hela riket. Nästan parallellt med det svenska riksspråket utvecklades

också ett finskt standardspråk. Mikael Agricola (omkr. 1510-1557) hade,

som framgår bl.a. av hans brev till Gustav Vasa, påbörjat översättningen

av Nya testamentet till finska redan i Wittenberg och arbetet med detta,

Se Wsi Testamenti, avslutades i Åbo 1547. Året därpå trycktes det i

likhet med flera andra samtida religiösa skrifter i Stockholm. Stockholm

blev sedan tryck- och förlagsort för mycket av den finskspråkiga utgiv-

ningen, religiös såväl som profan, till långt in på 1800-talet, även sedan

Sverige förlorat Finland i kriget mot Ryssland 1808-1809 och sedan ett

tryckeri etablerats i Åbo på 1600-talet.

Hela Bibeln, Biblia, Se on Coco Pyhä Ramatu, kom ut i finsk över-

sättning första gången år 1642. Den var stor till formatet, hade en luxuös

utformning och blev därför aldrig någon folkbibel. På Karl XI:s befall-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

13

ning beslöt man därför att trycka om den finska Bibeln i mycket mindre

format och i enklare typografi så att den lättare kunde användas av bl.a.

militären och fältprästerna. Denna version, som brukar kallas Karl XI:s

krigsbibel, kom ut 1685. Av de senare bibelöversättningarna är Antti

Lizelius översättning från 1776 den mest kända. Den har gällt som den

enda auktoriserade finska bibelöversättningen ända till 1930-talet även

inom det finskspråkiga, religiösa livet i Sverige.

För skogsfinnama i mellersta Sverige har ingen regelbunden kyrklig

service på finska förekommit på samma sätt som i Tomedalen (se nedan),

men det finns uppgifter om att det i socknar med många finskspråkiga

ibland tagits hänsyn till detta och att olika kyrkliga förrättningar på finska

ägt rum. På vissa håll har det förekommit gudstjänster även på finska

med viss regelbundenhet. Åtminstone i ett fall på 1600-talet har finskan

också haft betydelse som merit och avgjort till förmån för en finnättling

vid tillsättningen av en prästtjänst i Hassela i Hälsingland. Också i Väst-

manlands finnskogar utnämndes vid ett par tillfällen finskkunniga präster,

som sannolikt var finnättlingar och även i övriga Bergslagen fanns tidvis

finskkunniga präster. Sämst tycks förhållandena i detta avseende ha varit

i Värmland, det område där den finska befolkningen varit talrikast.

Efter 1809 levde finskan kvar som religionens språk i Tomedalen både

inom den lågkyrkliga, lsstadianska väckelserörelsen och inom statskyr-

kan. Av prästerna i gränsförsamlingama krävdes tvåspråkighet, eftersom

gudstjänstspråket skulle anpassas till rådande befolkningsförhållanden.

Finskans ställning som vardagsspråk särskilt på landsbygden var oom-

stridd, men uppenbarligen var språket framförallt i den år 1842 anlagda

staden Haparanda en social gräns mellan herrskap och tjänstefolk. I den

gamla församlingen Nedertorneå, som genom fredsslutet 1809 hade

halverats, fortsatte finskan att vara kyrkospråket även på den svenska

sidan ända fram till 1830-talet, då den svenskspråkiga befolkningen i

dåvarande Haparanda köping krävde att också svenska skulle komma till

användning. Resultatet blev att domkapitlet påbjöd en svenskspråkig hög-

mässa per månad och svenska gudstjänster i samband med större helger.

I Tomedalen som helhet har utvecklingen sedan varit att svenskan

vunnit allt större insteg inom kyrkan och det religiösa livet i övrigt men

regelbundet har gudstjänster och andra kyrkliga förrättningar ägt mm på

finska, något som fortfarande sker i mycket stor utsträckning. Svenska

teologistuderande, som velat lära sig finska, har genom Lule stift kunnat

få förmånliga stipendier mot att de förbundit sig att tjänstgöra ett visst

antal år i de tvåspråkiga församlingarna i Tomedalen. Även för samema

i norra Sverige har finskan ända till våra dagar varit ett lingua sacra.

Åtskilliga religiösa skrifter på finska har utkommit i Sverige både inom

laestadianismen och inom svenska kyrkan. Klassiska är framförallt Lut-

hers och Lars Levi Laestadius postillor på finska. Lule stift har ansvarat

för bl.a. utgivningen av finska versioner av svenska psalmboksutgåvor.

Inflyttningen från Finland under tiden efter andra världskriget har

bidragit till att den finskspråkiga kyrkliga verksamheten spritt sig till de

övriga delarna i landet, där finska präster är verksamma inom statskyr-

kan. Den förste finske prästen, som anställdes av Svenska kyrkan i södra

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

14

Sverige 1952, fick i uppgift att verka inom Skara stift och särskilt bland Skr. 1994/95:1

ingermanländama där. Bilaga 1

Bland de frireligiösa grupperna med finskspråkig verksamhet är ping-

strörelsen störst. Jehovas vittnen finns också företrädd. De ortodoxa är

anslutna till Finska ortodoxa församlingen i Sverige, som grundades

1958. Församlingen har en kyrkoherde och ett kyrkligt centrum i Stock-

holm. Många av de ortodoxa är ingermanländare eller karelare.

3.2 Den profana litteraturen på finska

Rättegångsbalkens föreskrift om all dom att ”utländsk lag må ej däri

åberopas, eller främmande språk brukas” tolkades länge så att finskan

var ett främmande språk som inte kunde komma ifråga inom admini-

stration och förvaltning. Inom den svenska civilförvaltningen rådde inte

samma krav på tvåspråkighet hos tjänstemännen som inom kyrkan, men

däremot var sedan 1500-talet inom den svenska civilförvaltningen tolk-

ning obligatorisk vid alla slag av officiella förrättningar. Rättegångar,

skatteläggningar, mantalsförrättningar, arvsskiften, bouppteckningar lik-

som föredragningar av kungörelser och offentliga skrivelser skulle ske

genom tolkning till finska. Alla sockenstämmoprotokoll var skrivna på

svenska, vilket var påbjudet, men det förelåg också skyldighet att före

justering tolka aktstycket till finska för de närvarande vid stämman.

Redan på 1760-talet hade landshövdingen i Västerbottens län, som då

omfattade även nuvarande Norrbottens län, föreslagit att en samling av

lagar och förordningar skulle utges i finsk översättning till gagn för de

svenska undersåtar, som uteslutande tala eller läsa finska. Först drygt

hundra år senare, när Sverige för länge sedan förlorat Finland men hade

en finskspråkig befolkning i Tomedalen och i mindre utsträckning fort-

farande också i Dalamas och Värmlands finnskogar, togs förslaget upp

i en ansökan från länsstyrelsen i Norrbotten. Samlingen, som publicera-

des 1873, innehöll lagar och förordningar om kommunalstyrelse, man-

talsskrivning, häradsrätt, strafflag, kyrkolag, legostadga, ägoskifte,

lagfart, fattigvård, jakt och fiske (i gränsälven Tome älv). Den trycktes

i tusen exemplar, varav merparten tillställdes länsstyrelsen i Luleå för

utdelning till tjänstemän och kommunalstyrelser.

Men juridiska texter översattes och publicerades långt tidigare på

finska. Den första lagöversättningen till finska gjordes sannolikt av en av

prästerna vid finska församlingen i Stockholm, en herr Mårten (Martinus

Olai), som översatte Kristoffers landslag till finska vid mitten av 1500-ta-

let. Stadslagen översattes 1609 av kyrkoherden Liungo Thomas. De

första författningstexterna som översattes till finska behandlade mycket

konkreta förhållanden som allmogens skjutsningsskyldighet, tionden eller

bestämmelser för krigsfolk. Från början av 1700-talet trycktes översätt-

ningarna av författningstexter och annat officiellt tryck i Stockholm och

kanslikollegiet i Stockholm såg sig tvunget att anställa finska translatorer.

Sådana var sedan verksamma under perioden 1735-1809.

Under den hundraårsperiod som brukar kallas reformationstiden utkom 15

omkring 60 finska böcker och andra trycksaker. Det mesta som utgavs

var översättningar och huvudsakligen av religiös karaktär, men utanför

det kyrkliga livet gjordes de mest omfattande arbetena på juridikens

område. När Svea rikes lag utkom 1734 började den snart översättas till

finska men den finska versionen trycktes inte förrän 1759 och fick aldrig

officiell giltighet. Tryckningen skedde för övrigt med privata medel.

Rent lyrisk diktning på finska skapades i mycket liten utsträckning

under det gemensamma rikets tid. Av detta skrevs en del på den finska

folkdiktningens versmått, Kalevalametem. En folklig diktare som i den

finska litteraturhistorien noterats som den förste till namnet kände allmo-

geskalden är den tomedalske bonden Antti Mikkelinpoika Keksi (Anders

Mickelsson Keksi), vars mest kända dikt är det dråpliga skämtkvädet om

den våldsamma vårfloden i Torne älv 1677, skrivet på kalevalameter.

Keksi, som levde i Torakankorva i nuvarande Övertomeå kommun, skrev

också en nidvisa om den oduglige prästen Nicolaus Ulopolitanus, vilken

likaledes finns bevarad.

De nationalromantiska s.k. fennofilema vid Åbo akademi började i

slutet av 1700-talet samla in och publicera finsk folkdikt, ordspråkssam-

lingar, mytologiska arbeten och liknande. Ett motsvarande insamlings-

arbete utfördes bland finnar i Dalarna och Värmland i början av 1800-

talet av J. A. Gottlund och andra Uppsalastudenter från Finland. I Gott-

lunds samlingar finns berättelser med anknytning till myter i Kalevala,

t.ex. historien om Sammas, upptecknad i Säfenäs i Dalarna 1817. Be-

rättelsen har spelat en viss roll i diskussionen om det mytiska Kalevala-

föremålet Sampo. Även mot slutet av 1800-talet och på 1900-talet har

språkvetenskapligt och folkloristiskt insamlingsarbete bedrivits bland

värmlandsfinnar bl.a. av tomedalingen Matti Mörtberg. Man började

också att ge ut lexika och grammatikor: den första finska språkläran

författades av ordföranden i 1638 års bibelöversättningskommitté, Eskil

Petraeus, år 1649. Under den svenska tiden utkom ytterligare två gram-

matikor, Mattias Martinus år 1689 och Bartholdus de Vhaéls grammatik

år 1733.

Den första egentliga finska ordboken var Daniel Juslenius Suomalaisen

Sana-Lugun Coetus (1745), som omfattar cirka 16 000 finska ord över-

satta till latin och svenska. Den första finskspråkiga tidningen gavs ut av

den främst som bibelöversättare kände Antti Lizelius 1776 (Suomenkieli-

set Tieto-Sanomat), men tidningen fick en kortvarig existens, knappt ett

år.

I Sverige började den tvåspråkiga tidningen Haparandabladet/Haapa-

rannanlehti utges 1872. Den har ända till våra dagar varit Sveriges enda

tvåspråkiga dagstidning. Den första finskspråkiga ordboken med till-

hörande parlör utgavs 1889 i Luleå av tomedalingen Johan Waara-Grape.

Nya finska eller tornedalsfinska ordböcker har utkommit i Sverige först

under de två senaste decennierna. Den första tornedalsfinska texten med

litterära anspråk är William Snells Kamaripirtti (Berättelser från Kama-

ripirtti), som genom WSOY:s förlag i Helsingfors publicerades 1944. I

skoltidningen Bifurkationen, utgiven i Tärendö, publicerade Tärändö-

bonden Johan Lanttö i mitten av 1940-talet berättelser om livet i bygden.

Dessa har liksom Snells bok även publicerats i skriftserien Tomedalica,

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

16

som med Luleå som utgivningsort började publiceras 1962 (drygt 50 Skr. 1994/95:1

titlar, de flesta, inklusive vetenskapliga avhandlingar, på svenska). Bilaga 1

3.3 Finskan inom utbildningsväsendet

Före 1809 var undervisningsväsendet organiserat på likartat sätt i de båda

rikshälftema. Undervisningen bedrevs efter reformationens genomförande

på svenska. Efter 1809 är frågan om undervisningsspråket och om fin-

skans roll inom utbildningsväsendet ända fram till 1960-talet så gott som

uteslutande en Tomedalsfråga.

I kriget mot Ryssland 1808-1809 hade Sverige förlorat den för Nord-

kalotthandeln viktiga handelsstaden Tomeå. På förslag av tillförordnade

landshövdingen Per Adolf Ekom år 1809 började den svenska statsmak-

ten planera för en ny stad på den svenska sidan av gränsen som ersätt-

ning för Tomeå. Efter ett misslyckat försök att upprätta Carl Johans stad

vid Nikkala fick så småningom Haparanda by köpingsprivilegier och

1842 stadsrättigheter. Genom inflyttning av svenskspråkiga från Tomeå

och även från de södra delarna av Sverige övertog Haparanda på ganska

kort tid Tomeås roll som en starkt svenskspråkig enklav i en annars

finskspråkig bygd.

Apologistskolan i Haparanda

Förlusten av Tomeå innebar också att man förlorade den enda skolan i

området, den s.k. Tome pedagogi, som existerat sedan 1630. Enligt 1820

års skolordning delades läroverken upp i två grupper: lärdomsskolor och

apologistskolor. Haparanda fick 1833 en s.k. lägre apologistskola. Apolo-

gistklasser hade funnits sedan 1724 års skolordning, där de var beteck-

ningen på särskilda skolklasser med undervisning i skrivning och räk-

ning, svarande mot de praktiska behoven inom olika borgerliga yrken,

vilket i modem terminologi närmast skulle motsvara handelsskolor (grek,

apologizesthai föra räkenskaper). Första året togs tio elever in vid sko-

lan.

Inrättandet av skolan hade föregåtts av propåer från sockenmännen i

Nedertomeå. Ungefär samtidigt hade sockenmännen i Övertomeå fram-

fört behovet av en skola i bygden. Därvid hade man särskilt pekat på att

skolans lärare borde vara finskspråkig, eftersom befolkningen till största

delen var finskspråkig. Skolans placering blev därigenom en stridsfråga.

Riksdagsmannen Eric Mörtberg från Övertomeå hade förordat en lokali-

sering till hembyn, medan den från Kalix bördige riksdagsmannen Johan

Jacob Rutberg tycks ha varit talesman på riksplanet för en placering i

Haparanda. Att man fick direkt gensvar från sockenmännen i området för

inrättandet av en skola berodde uppenbarligen delvis på att det tidigare

löneanslaget för skolan i Tomeå nu stod till förfogande i ograverat skick

för en ny skola. När apologistskolan i Haparanda startade sin verksamhet

1833 framhölls att huvudsakligt avseende skulle fästas vid ”svenska

språkets lärande”. Bakom formuleringen låg den s.k. riksspråksprincipen,

2 Riksdagen 1994195. 1 saml. Nr 1

17

stadfäst redan i 1649 års skolordning, enligt vilken samma uttal skulle Skr. 1994/95:1

iakttas i alla rikets skolor. Formuleringar som ”...skall läras vacker och Bilaga 1

flytande skrivning på svenska språket” och ”...författandet av brev på

ren och vacker svenska” infördes då.

Den Uleåborgsbördige biskopen Frans Michael Franzén, som i egen-

skap av biskop i Härnösand fungerade som inspektor vid skolan, påtalade

i en promemoria 1840 frånvaron av undervisning i finska och vikten av

att bygden hade finskkunniga tjänstemän som kunde fungera utan tolk

bland de finsktalande. De finsktalande eleverna vid skolan borde enligt

biskopen bibringas kunskaper inte bara i svensk utan även i finsk språklä-

ra. Man införde fyra timmars finskundervisning men finskan försvann

från schemat efter bara några år, 1847. Finskan återkom som under-

visningsämne vid apologistskolans efterföljare, läroverket, först på

1900-talet.

Folkskolans utbyggnad

Den svenska folkskolestadgan från 1842 föreskrev att minst en, helst fast,

skola skulle finnas i varje socken inom fem år från stadgans införande.

Det dröjde dock tio år innan Tomedalen fick sin första folkskola genom

den som inrättades i Haparanda. Skolan blev dock inte omedelbart fast

och det tycks ha dröjt ända till våren 1854 innan skolundervisningen kom

igång. Åtminstone till en början bedrevs den uteslutande på svenska. År

1867 konstituerade Haparanda stad sitt eget från socknen i övrigt, dvs.

Nedertomeå landsbygd, fristående skolråd. I den fasta stadsskolan blev

svenska undervisningsspråket, medan det undervisades på finska i den

ambulerande skolan på landsbygden.

Den första småskollärarinnan i staden var Angelika Laestadius, dotter

till den laestadianska väckelserörelsens grundare, Lars Levi Lasstadius.

Hon tjänstgjorde åren 1867-1901. I Karl Gustavs kommun, med Karungi

som centralort, kom skolundervisningen i gång senare än i Haparanda.

Den ägde rum på finska. Den förste läraren var den från Överkalix

bördige Jöns Wennberg, som hade utexaminerats från seminariet i Här-

nösand och som hade lärt sig finska som garvarlärling i Tomeå.

Utbyggnaden av folkskolan gick långsamt också i de övriga delarna av

Tomedalen, bl.a. beroende på att socknarna var vidsträckta och dessutom

fattiga, men också delvis på grund av svårigheterna att anskaffa finskkun-

niga lärare och finskspråkiga läroböcker. Ännu i början av 1860-talet

fanns bara elva skolor.

Undervisningen bedrevs till en början enbart eller nästan uteslutande

på barnens modersmål, finska. Man använde läroböcker från Finland,

ofta böcker av paraglosstyp, med svensk text i den ena spalten och finsk

i spalten intill. Läroböckerna införskaffades bl.a. från Uleåborg. Succes-

sivt infördes frivillig undervisning i svenska, till en början endast för

mera begåvade elever och med föräldrarnas samtycke.

Också undervisningen i svenska bedrevs på finska och mest i form av

innantilläsning och översättningsövningar. Den metod som användes i 18

undervisningen var analog med den undervisning i främmande språk som

gavs i lärdomsskolan. Man gick så småningom över till att undervisa på

svenska under svensktimmarna. År 1885 var undervisning i svenska

införd i alla folkskolor inom Tomeå folkskolinspektördistrikt och även

i en stor del av dess mindre folkskolor och småskolor. Undervisning på

svenska hade på många håll börjat införas successivt, t.ex. i Korpilom-

bolo redan 1860 (”även undervisning på svenska”).

Lärarutbildning för finnbygden

I november 1873 utarbetades av folkskoleinspektören Zacharias Grape ett

förslag till förbättring av skolväsendet i finnbygden. Grape hävdade att

folkundervisningen i den finsktalande bygden på grund av invånarnas

främmande nationalitet, deras obemedlade villkor och spridning på en

vidsträckt yta medförde större kostnader än på andra håll i Sverige. Han

anhöll om statsanslag bl.a. till högre stipendiebelopp åt finsktalande

seminarieelever, lönetillägg åt lärare i bygden och statsbidrag till in-

rättandet av nya folkskolor och särskilt småskolor. I detta fanns också ett

förslag om upprättande av ett småskoleseminarium för de ”finska för-

samlingarna” .

Grapes förslag upptogs i proposition vid 1874 års riksdag. Statsut-

skottet tillstyrkte förslaget om en särskild lärarutbildning för finnbygden

men ville förlägga denna till Härnösand, inte Haparanda, som hade

föreslagits. Trots motsättningar i lokaliseringsffågan beslöt riksdagen om

ett särskilt ”finnbygdsanslag” och om upprättandet av ett småskollärarse-

minarium i Haparanda.

Undervisningsspråket var i seminariet liksom i folkskolorna från

början finska. Detta var nödvändigt, eftersom eleverna var enbart finsk-

språkiga. Svenska lästes bara som läroämne, men ansågs som det vikti-

gaste ämnet. Seminariets lärokurs utökades 1877 till två år och 1884 till

tre. I samband med införandet av den treåriga lärokursen skedde också

en förändring i undervisningsspråket, så att undervisningen i tredje

klassen skedde helt på svenska. Sedan skedde en successiv förändring i

riktning mot försvenskning. Läsåret 1882-83 hade undervisningen i

seminariets övningsskola (folkskola) för första gången uteslutande skett

på svenska.

År 1891 fastställdes i en kyrkokungörelse inför höstterminsstarten som

villkor för inträde vid seminariet att den sökande ägde ”sådan insikt i

svenska språket att han (kunde) följa med undervisningen, som meddelas

uteslutande på sagda språk”. Svenskan hade från att ha varit undervis-

ningsämne övergått till att vara undervisningsspråk medan finskan nu

blev läroämne. År 1899 uteslöts kunskaper i finska från inträdesfordring-

arna.

Den helsvenska folkskolan

Före 1880-talet hade endast kyrkbyarna i Tomedalen skolor med sex

klasser. Utrustningen i skolorna var dessutom bristfällig. Före tillkomsten

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

19

av seminariet i Haparanda var lärarna ofta inkompetenta. Deras kunska-

per i svenska var bristfälliga och de hade heller i regel ingen formell

utbildning i finska.

Av kostnadsskäl ansåg sig många socknar inte kapabla att inrätta

skolor i den takt som man själva önskade och statsmakterna hade hoppats

på. På grund av denna hållning beslöt regeringen att fyra fasta skolor

skulle inrättas på statens bekostnad, nämligen i Lappträsk, Nikkala,

Teurajärvi och Turtola/Svanstein. Staten skulle svara för lärarnas av-

löning och lämna kommunerna hyresbidrag för skollokaler. I ett par fall,

Lappträsk och Teurajärvi, bekostade staten även skolhus och lärarbostä-

der. Villkoret för statsbidraget var att uteslutande svenska skulle använ-

das som undervisningsspråk. Allt fler kommuner ansökte nu om statssko-

lor. Dessas antal uppgick år 1919 till 91 stycken.

Attityder i språkfrågan under 1800-talet

Tomedal ingamas inställning till svenska språket karaktäriserades av

landshövdingen i Norrbotten 1847 på följande sätt: ”finska allmogen

inser även fördelama med att förstå svenska språket, och önskar därför

själv lära, men i synnerhet bibringa sina bam kännedom av detsamma,

för vilket ändamål den ofta bekostar deras underhåll i svenska socknar”.

Eftersom liknande uttalanden har påträffats i mängd anses detta citat

återspegla en verklig folkmening.

Landshövdingen P. H. Widmark uttalade sig 1860 för nyttan av att

befolkningen fick undervisning ”...utom i finska, även i svensk språk-

kunskap, så att i en framtid detta senare språk kunde bliva, om ej allmänt

rådande, åtminstone känt bland flertalet av den finska folkstammen...”.

Widmark anses vidare ha varit den första som uttalat sig om den politiska

vikten av ökad spridning av svenska språket i denna finskspråkiga gräns-

provins. Språkförhållandena, dvs. Tomedalens språkliga isolering från

det övriga Sverige, kunde te sig farlig ur politisk synpunkt. Tvåspråkig-

het framstod för Widmark som ett önskvärt politiskt mål.

I riksdagsdebatten 1874 om inrättandet av ett seminarium för finn-

bygden talade bl.a. S. A. Hedin och statsrådet Gunnar Wennerberg för

en lokalisering till Haparanda, lantmannapartistema Emil Key och greve

A. R. Posse mot. De senare befarade att inrättandet av ett finskt små-

skollärarseminarium i gränsstaden skulle befordra inflyttningar av ”finsk

nationalitet” i landet.

Under slutet av 1880-talet uttryckte bl.a. landshövdingen i Norrbottens

län oro för att seminariet i Haparanda inte föreföll att fylla sin funktion

att ge de finsktalande eleverna tillräckligt goda kunskaper i svenska och

föreslog att det skulle flyttas till en helt svenskspråkig ort. Rädsla för den

”finska språkexpansionen” låg bakom förslaget. Förslaget kritiserades

hårt av folkskoleinspektören Grape, mannen bakom förslaget om ett

särskilt seminarium för finnbygden, och av domkapitlet, i princip med

motiveringar som liknade dem som låg bakom landshövdingens förslag.

Man borde undvika att framkalla motstånd mot myndigheternas strävan-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

20

den i bygden, eftersom seminariets uppgift var att fungera som ett värn Skr. 1994/95:1

mot fennomanin. Bilaga 1

I samband med grundandet av folkhögskolan i Matarengi (Övertomeå)

1899 angavs av riksdagsmannen Georg Kronlund och andra folkhög-

skolans uppgift vara att fungera som ”ett bålverk för svensk odling och

kultur vid vår östra gräns”:

”Med hänsyn till den fennomanska propagandan innebär tillvaron av

en isolerad finsktalande befolkning inom landets gränser en viss fora

för Sverige i förhållande till dess granne i öster. ”

Också den dåvarande monarken, Oscar II, uttryckte sig i sin dagbok

på likartat sätt:

”Det gällde nämligen att på allt sätt motarbeta den av fennomanema

på andra sidan gränsen alltför länge ohejdat bedrivna utbredningen av

finskt tungomål även i Norrbottens län. I förra tiden hade en liberalt

patriarkalisk regeringspolitik, en sådan som i vårt goda Sverige oftast

rått, något lättsinnigt underskattat vådorna av en dylik språkinriktning.

Jag blundade ingalunda för dem, och åtskilliga åtgärder som semina-

riums försvenskning, nya svenska folkskolor i Tomedalen, vägar,

svensk volontärskola för finsktalande m.m. vittnar därom.”

Försvarspolitiska argument, men uppenbarligen även nationalistiska,

hade av allt att döma stor betydelse vid utformningen av språk- och

utbildningspolitiken i Tomedalen vid 1800-talets slut. I 1870-talets fe-

mårsberättelser kunde länsmyndigheterna meddela att kunnigheten i

svenska blivit allt vanligare i de ”finska” kustlandssocknama. Lands-

hövding Husberg rapporterade 1897 att relationerna mellan finskan och

svenskan hade förändrats till svenskans förmån.

1919 års finnbygds utredning

Bakgrunden till den s.k. finnbygdsutredningen var en motion väckt i

andra kammaren vid 1917 års riksdag om en fullständig utredning röran-

de folkskoleväsendet i Norrbottens län. Trots att skolväsendet i finnbyg-

den fortfarande ansågs inta en gynnad ställning resursmässigt genom det

speciella anslaget på 225 000 kr till ”befrämjande av folkundervisningen

ibland de i rikets nordligaste trakter bosatta finnar” behövdes enligt

motionären ytterligare åtgärder för att fullborda systemet med fasta

skolor och ett tillräckligt antal arbetsstugor, vilka enligt motionären

spelade en stor roll när det gällde att ge de finskspråkiga barnen goda

kunskaper i svenska.

I riksdagens skrivelse till Kungl. Maj:t betonades att utredningen

framför allt borde gå ut på att utröna vilka orter som ännu saknade

ordnat skolväsende och i vilken utsträckning det var möjligt att ersätta de

på många håll förekommande mindre folkskolorna med fullt utbyggda

folkskolor. Lärarnas utbildning borde också förbättras framförallt vad

gäller förmågan att undervisa i och på riksspråket och behovet av ny

undervisningsmateriel och nya pedagogiska metoder borde undersökas.

Dock betonades i riksdagsskrivelsen att en mera energiskt driven 21

undervisning i svenska språket icke bör åsyfta att undertrycka eller utrota

finskan, utan i stället att befolkningen i denna gränstrakt må sättas i

tillfälle att lära sig tala två språk.

Den tillsatta utredningskommittén leddes av biskop Olof Bergqvist. De

övriga ledamöterna blev prostinnan Amanda Nyman, Haparanda, folksko-

linspektören N.J.F. Almqvist, Skellefteå, agronomen W.L. Wanhainen,

Luleå (bördig från Pajala) och folkskolläraren E.U. Eriksson i Karungi.

Utredningen gjorde en ganska omfattande bakgrundsbeskrivning av

allmänna förhållanden som befolkningens utbredning och härstamning,

näringsliv, kulturförhållanden och religion, men ägnade i enlighet med

sitt syfte det väsentligaste utrymmet åt en genomgång av skolföhållandena

inklusive de materiella förutsättningarna för skolväsendet distrikt för

distrikt.

Nästan hälften av de drygt 400 sidorna ägnades åt själva förslaget. De

skolämnen som behandlades i utredningen var modersmålet

(= svenskundervisningen), hembygdskunskapen och kristendomsunder-

visningen. För att utröna den lokala uppfattningen till den helsvenska

undervisningen anordnade de sakkunniga möten i de olika kyrkbyarna.

Mötena dominerades enligt dåvarande rektorn vid Haparandaseminariet,

Hugo Tenerz, av präster, lärare och andra som kunde svenska och de

övriga invånarnas, den s.k. allmogens, uppfattning kom sällan till tals.

Opinionen på dessa möten var i mycket hög grad till förmån för sven-

skan. Undervisning i finska var man antingen rent fientlig till eller också

ansåg man den onödig, eftersom folket redan kunde finska. På några av

mötena, nämligen i Junosuando, Karesuando, Korpilombolo, Matarengi

(Övertomeå) och Tärendö framställdes önskemål ”om, att jämsides med

den svenska undervisningen även måtte förekomma någon undervisning

i det finska språket”.

Enkäter om inställningen till finskan genomfördes bland skolrådsord-

förandena, som nästan utan undantag var präster. Bara tre av dessa var

för undervisning i finska eller för användning av finska som hjälpspråk.

Kyrkoherde P. O. Pettersån i Korpilombolo framhöll att

”En var vill helst inhämta kristendomen på sitt modersmål. ... Att låta

försvenskningsarbetet gå därhän, att folket ej får inhämta kristendomen

på sitt modersmål är en ytterst ömtålig sak, såsom tidigare norrmän-

nens nationaliseringssträvanden bland lapparna och nu senast tyskamas

bland polackerna nogsamt utvisa. Allt, som ger sken av förtryck i

detta avseende synes böra undvikas; annars kan det inträffa, att en

europeisk opinion vill ha ett ord med i laget, såsom år 1901, då det

i hela Europa blev ett skri, att polska bam ”avaient été violemment

frappés par leurs instituteurs allemands pour avoir refusé de réciter

leur catéchisme en allemand’”. Den allmänna tanken, som då uttalades

av en moder, torde nog delas av de fleste: ”Je veux bien que les petits

apprennent 1’allemand pour étre savants, mais je veux qu’ils sachent

' har blivit hårdhänt agade av sina tyska lärare för att de har vägrat att läsa katekesen

på tyska

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

22

le catéchisme en polonais, pour pouvoir prier avec nous” 2 . Med lämp-

lig förändring kunna dessa ord lämpas på förhållandena i finnbygden. ”

Landsfiskal J. Waara-Grape, skolstyrelseordförande i Karesuando,

argumenterade för viss finskundervisning på följande sätt:

”En svensk undersåte vid finska gränsen är i praktiska livet ofta

tvungen att använda finska skriftspråket ... Föräldrarna önska i all-

mänhet att få lära sig det [= svenska]. De vilja dock tillika, att barnen

även kunna läsa och skriva finska.”

Pettersån ville alltså att kristendomsundervisningen skulle ske på

finska, landsfiskal Waara ville ha undervisning i det finska skriftspråket

en timme i veckan i folkskolans högsta klass och därutöver uttalade sig

prosten Georg Bergfors i Vittangi för att finska skulle kunna användas ”i

någon grad” som hjälpspråk i småskolan. De åtta övriga skolrådsord-

förandena svarade kategoriskt ’nej’ på den aktuella frågan vars formule-

ring löd: ”Anser Ni det lämpligt, att undervisning meddelas även på det

finska språket?”.

Liknande enkäter genomfördes bland lärarna. Dessa innefattade också

den faktiska användningen av finska i undervisningen som hjälpspråk,

inte enbart attityder. En tredjedel av lärarna svarade ”ja” på den ovan

citerade frågan, en enda av dessa ansåg att finska borde införas som

undervisningsämne. I Karl Gustaf, Hietaniemi, Övertomeå, Korpilom-

bolo och Junosuando fanns inte en enda lärare som förordade någon som

helst använding av finska. Typiska anmärkningar till nej-svaren är enligt

finnbygdsutredningen följande:

* Ingen av barnens föräldrar önska, att barnen skola lära sig fin-

ska.

* Varför lära barnen finska, då de redan kan detta språk?

* Det bleve ett nytt språk, högfinskan, ty tomedalsfinskan är blott

en dialekt.

* Vi senare tiders lärarinnor äro ej kompetenta att undervisa i

finska.

* Barnen skulle då icke anstränga sig, icke tänka, och skulle där-

för icke lära sig svenska.

Finska som hjälpspråk användes av omkring 38% av lärama, enligt

lärarenkäten.

En av utredningens slutsatser blev att det fanns skäl för staten ”till

fortsatta uppoffringar”, dvs. fortsatta höga anslag till utbyggnaden av

folkskoleväsendet i finnbygden. Ett huvudskäl var den finsknationella

agitation som man menade hade förekommit i gränsbygden från finsk

sida:

... den uppmärksamhet som utifrån är riktad på denna del av det

nordligaste Sverige. Detta främmande intresse har också, såsom förut

i korthet erinrats om, tagit sig uttryck i en agitation med uppenbart

syfte att på allt sätt motverka svenskundervisningen inom de finskta-

lande delarna av Norrbotten.

2 Jag vill gärna att bamen lär sig tyska för bildningens skull men jag vill att de lär

sig katekesen på polska, så att de kan be tillsammans med oss.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

23

Man hänvisade också till att folket självt ville lära sig svenska. Mo-

dersmålsundervisningen (= svenskundervisningen) som sådan ansågs

dock tillfredsställande och inte i behov av utökat timantal efter det att

1919 års undervisningsplan för hela riket trätt i kraft. Ny undervisnings-

materiel skulle däremot utarbetas speciellt för finnbygdens skolor. Vidare

borde den svenskspråkiga kristendomsundervisningen få ökat timantal,

från två till tre veckotimmar, detta motiverat bl.a. med befolkningens

starka religiösa intresse, och lärarutbildningen i hembygdskunskap borde

enligt utredningen förbättras. Sammanfattningsvis konstaterade utred-

ningen att den fyra decennier tidigare inledda undervisningen på svenska

borde fortsätta som tidigare och att undervisning i finska var obehövlig.

Utredningsledamoten Wanhainen reserverade sig mot utredningsmajo-

riteten i en lång inlaga. Han argumenterade för att skolarbetet borde gå

ut på verklig tvåspråkighet. Han polemiserade vidare mot de enligt

honom motstridiga argumenten i utredningen mot införande av finska,

nämligen å ena sidan att befolkningen redan kunde tillräckligt bra finska,

å den andra att tomedalsfinskan bara var en dialekt och att högfinskan

vore ett nytt språk för tomedalingama. Med motsvarande argumentering,

menade Wanhainen, kunde man lägga ned modersmålsundervisningen i

alla rikets skolor.

1928 års språkpetition

I februari 1928 inlämnade åtta lärare i Tomedalen en skrivelse till skol-

överstyrelsen, i vilken de föreslog att finskan borde tas upp både som

undervisningsspråk och undervisningsämne. Deras motivering var dels

den allmänna nytta man hade av insikter i sitt modersmål, dels att kun-

skaper i finska också svarade mot ”det politiska livets krav”. De krävde

också finskkunnighet av de lärare, överlärare och skolinspektörer som

verkade i finnbygden.

Språkpetitionen, som lärarnas skrivelse kallats, åstadkom starkt käns-

loladdade reaktioner inte minst hos många inom skolvärlden. Möjligen

under påverkan av lärarpetitionen föreslog dåvarande ecklesiastikminis-

tern 1932 att finska skulle införas som frivilligt ämne inom ramen för

den lagstadgade undervisningen. Frågan föll på grund av motstånd främst

från ordföranden i första kammarens statsutskott, Lulebiskopen Olof

Bergqvist, som också varit finnbygdsutredningens ordförande. Han

representerade samma synsätt som kung Oscar II gett uttryck åt vid

sekelskiftet, då Tomedalens folkhögskola grundades: språkfrågan var i

grunden en försvars- och säkerhetspolitisk fråga.

Tre år senare återkom dock förslaget om frivillig finska i en proposi-

tion till riksdagen, denna gång från ecklesiastikministern Arthur Engberg.

Han ansåg att det var en ”riktig grundsats, att bland en tvåspråkig be-

folkning skolans undervisning så ordnas, att var och en får möjlighet att

lära sig läsa och skriva sitt modersmål”. Det kunde enligt förslaget ske

i fortsättningsskolan. Engbergs förslag vann riksdagens gillande, men

blev inte någon framgång i praktiken. En bidragande orsak till miss-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

24

tyckandet var det faktum att fortsättningsskolan relativt snart försvann Skr. 1994/95:1

genom förlängningen av skolplikten från sex till sju år. Bilaga 1

Frivillig gymnasiefinska

Apologistskolan i Haparanda utvecklades till ett allmänt läroverk, där

man 1909 för första gången kunde avlägga realexamen. Skolan blev 1935

ett s.k. högre allmänt läroverk, efter Luleå det andra i Norrbottens län.

Rekryteringsområde blev hela norra och östra Norrbotten från Haparanda

och Kalix i söder till Gällivare, Kiruna och Karesuando i norr. Finska

fanns i Haparandagymnasiets läroplan redan från första läsåret. Av

tillvalsämnena kunde nämligen ett modernt språk bytas ut mot finska.

Dåvarande rektorn tog sedan initiativ till ett utökande av valmöjlig-

heterna, så att finska från 1938 kunde väljas som tilläggsämne. Det

dröjde dock till 1944 innan undervisningen i finska kom igång och den

upphörde redan efter ett par år. Den togs upp igen i mitten av 1950-talet,

då man fick möjligheten att läsa finska som extra, frivilligt tillvalsämne.

Denna undervisning pågick sedan i stort sett tills 1970-talets skolreformer

och åtgärder inom invandrarundervisningen också började tillämpas i

Tomedalen. Tidvis lästes frivillig finska av omkring 100 elever per år i

gymnasiets två högsta ringar, vilket i mitten och slutet av 1950-talet

motsvarade omkring en tredjedel av de finskkunniga eleverna på gym-

nasiet.

Ett förslag av dåvarande rektorn vid Haparandagymnasiet 1961 att

införa finska som obligatoriskt tillvalsämne i paritet med exempelvis

ryska och spanska strandade på motstånd från en majoritet inom lärar-

kollegiet. Skolöverstyrelsen (SÖ) följde kollegiemajoritetens uppfattning,

att även Haparandaelevema skulle få avlägga en vanlig svensk studentex-

amen: en examen med finska som tillvalsämne skulle enligt denna inte

vara konkurrenskraftig på den svenska arbetsmarknaden.

Förbudet att tala finska i skolan

Förbud mot användning av minoritetsspråk i skolundervisning och även

på rastema i skolan har förekommit på många håll i världen. Sådana

förbud har rapporterats bl.a. från Wales och Skottland, från Nya Zeeland

och Cooköama i Stilla havet och i Norden från Finland (mot samiska)

och Norge (mot finska). I Tomedalen har förbudet tillämpats på olika

håll sedan början av 1900-talet. Det förefaller som om det tillämpats

mera strikt i skolorna i de mindre byama än på de större orterna. Mest

konsekvent tillämpades förbudet nog på arbetsstugorna. Av allt att döma

hade förbudet mot finska på rastema ursprungligen utfärdats av de lokala

skolmyndigheterna, inte av SÖ.

Efter ett påpekande 1957 från tvåspråkighetsforskaren Nils Erik Han-

segård till SÖ om existensen av ett sådant förbud upphävdes det. Ett

förnyat påpekande om att förbudet var upphävt gjordes av SÖ 1965.

Samma år som förbudet mot finska upphävdes fastställdes nya bestäm-

25

melser för Tomedalens bibliotek i Övertomeå. Ändringen innebar att

biblioteket fick rätt att anskaffa finskspråkig litteratur, vilket dittills inte

varit möjligt. Av och till har diskussioner förts om möjligheterna att i

anslutning till Tomedalens folkhögskola och Nordkalottbiblioteket i Över-

tomeå inrätta ett kultur- och forskningscentrum för forskning- och ut-

vecklingsarbete avseende tomedalsfinskan och den tornedalsfinska kultu-

ren.

I 1962 års läroplan infördes, för grundskolans högstadium, finska som

tillvalsämne på orter där finska talades. Detta fick dock inte någon större

betydelse och det var bara på ett fåtal orter möjligheterna över huvud

taget utnyttjades.

Hemspråksreformen

Försöksverksamhet med hemspråksundervisning i finska hade pågått bl.a.

i Norrbotten sedan 1970. Möjligheten tillkom i samband med genom-

förandet av Lgr 69 (1969 års läroplan för grundskolan). Redan första året

deltog i Tomedalen ca 400 elever i hemspråksundervisningen. Efter tre

år var deltagarantalet uppe i 800 elever, varefter antalet stagnerade så att

det ännu efter sju år var ungefär 800 elever, vilket inte motsvarade en

förväntad utveckling. Läromedlen hämtades till en början från Finland

och undervisningsspråket i hemspråksundervisningen var standardfinska.

Tomedalska elever uppfattade, som känt, ofta distansen mellan den

egna tomedalsfinskan och standardfinskan som alltför stor och många

elever ”hoppade av”. Vid vissa skolor uppgick avhoppen till 90% av det

antal deltagare man haft vid terminsstarten. Av denna anledning introdu-

cerade länsskolnämnden en ”nygammal” pedagogik, principen att man

skulle gå från ”det kända”, tomedalsfinskan, till ”det okända”, standard-

finskan, dvs. finskundervisningen skulle ha tomedalsfinskan som utgångs-

punkt och denna skulle få stort utrymme i undervisningen innan man

övergick till undervisning i standardfinska. Den nya pedagogiken som

introducerades torde ha bidragit till att antalet deltagare åter började stiga

omkring 1980.

Sedan försöksverksamheten pågått i några år permanentades möjlig-

heten i och med hemspråksreformen, som tillkom genom ett riksdagsbe-

slut 1976 och trädde i kraft läsåret 1977/78.

3.4 Finskan vid universiteten

Undervisningen på universitetsnivå i finska började för hundra år sedan,

1894, då Karl Bernhard Wiklund (1868-1934) fick en tjänst som lärare

i finska och lapska vid Uppsala universitet. Wiklund blev 1905 den förste

professorn i landet i finsk-ugrisk språkforskning. Han efterträddes 1933

av sin elev Bjöm Collinder. Professuren gjordes redan på Wiklunds tid

om till en professur i finsk-ugriska språk, särskilt lapska och finska. Den

komparativa inriktningen på professuren accentuerades ytterligare vid det

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

26

senaste professorsskiftet 1982, då professuren fick den mera allmänna

benämningen professur i finsk-ugriska språk utan annan precisering.

Vid Stockholm universitet (till 1960 Stockholms högskola) började

undervisningen i finska 1930, då en finsk lektor, Volmar Bergh, anställ-

des. Bergh ägnade sig under sitt tioåriga innehav av lektoratet även åt

praktiskt arbete inom det finska föreningslivet i Stockholm men även åt

forskning om Stockholms finska förening och om skogsfinnama. Den

förste innehavaren av den professur i finska språket och kulturen, som

inrättades 1965, blev Osmo Hormia. Hormia var mycket aktiv i det

finska förenings- och kulturlivet i Sverige och medverkade i flera statliga

utredningar på invandrarområdet. I mitten av 1980-talet ändrades Stock-

holmsprofessurens benämning till enbart finska.

Förutom Stockholm har även Umeå universitet sedan 1973 en pro-

fessur i finska. Vid Lunds universitet igångsattes undervisningen i finsk-

ugriska språk 1947 av den estniske forskaren Julius Mägiste, som varit

professor i östersjöfinska språk i Tartu. Året därpå fick universitetet en

utländsk lektorstjänst i finska. Sedan 1977, då institutionen blev själv-

ständig, benämns den Finsk-ugriska institutionen. I Stockholm och Upp-

sala finns sedan mitten av 1970-talet två utbildningslinjer, finska som

främmande språk och finska som modersmål. Institutionen i Stockholm

har medverkat i utformningen av den högre tolkutbildningen i finska i

landet ända sedan starten 1973 och har sedan dess också anordnat kurser

i tolkning liksom periodvis även i översättning.

Sedan slutet av 1970-talet ges undervisning i finska även vid Göte-

borgs universitet. I anslutning till lärarutbildningen ges undervisning i

finska även vid Högskolan i Luleå, som har en särskild tomedalsfinsk

profilering. Även vid Högskolan i Örebro har undervisning i finska givits

under några år på 1970- och 1980-talen.

Antalet universitetsstuderande i finska steg drastiskt från mitten av

1970-talet till början av 1980-talet för att sedan stabiliseras på en relativt

hög nivå. Delvis berodde detta på en stor studerandetillströmning från

Finland. Studerandeantalet minskade sedan för att de allra senaste åren

åter öka något åtminstone i Uppsala och Stockholm. En kategori som

ökat sin andel bland de studerande sedan mitten av 1970-talet är svenskar

eller andra studerande utan förkunskaper i finska.

Forskarutbildning i finska språket och litteraturen ges vid institutio-

nerna i Lund, Stockholm, Umeå och Uppsala. Undervisning på finska

ges delvis inom ramen för kurserna i finska, i synnerhet på linjen finska

som modersmål. I slutet av 1970-talet och början av 1980-talet förekom

undervisning på finska bl.a. i ämnen som företagsekonomi och nationa-

lekonomi vid universiteten i Umeå och Uppsala.

Under de första århundradena av universitetens historia i Sverige

skedde universitetsundervisningen på latin och alla avhandlingar skrevs

på latin. År 1738 bröts latinväldet vad gäller avhandlingar, då Cel-

siuslärjungen och tomedalingen Anders Hellant skrev sin avhandling om

laxfisket i Torne älv parallellt på svenska och latin. Finska har hittills i

de svenska universitetens historia däremot inte accepterats som avhand-

lingsspråk.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

27

3.5 Finskspråkighetens utbredning i Sverige

Finskans och svenskans geografiska spridning inom det gemensamma

Sverige-Finland som existerade under åtskilliga hundra år fram till freden

i Fredrikshamn 1809 kan med viss förenkling karaktäriseras med formu-

leringen svenska i centrum, finska i periferin. Detta syftar på det för-

hållandet, att svenska dels var förvaltningsspråket, gemensamt för rikets

centrum kring axeln Åbo-Stockholm, där Stockholm alltsedan Gustav

Vasas tid fått en allt starkare ställning, dels det allmännast förekommande

språket i områdena närmast dessa centralorter, medan finska förekom i

rikets periferier, i östra Finland, i de norra och i viss mån i de västra

delarna av riket. Totalt sett hade svenskan större spridning bland inbyg-

garna i den svenska, finskan i den finska rikshälften. De finskspråkigas

andel av den totala folkmängden i riket var omkring en fjärdedel.

Finskspråkigheten har dock periodvis varit relativt utbredd i det cen-

trala Sverige. Även om en stor del av dem som flyttade till Stockholm

från den finska rikshälften var svenskspråkiga, bördiga från Österbotten

och kusttrakterna närmast Sverige, har en betydande del av Stockholms

befolkning ända sedan medeltiden utgjorts av finsktalande. I finska för-

samlingens första medlemsförteckningar förekommer exempelvis vindra-

gare, timmermän och åkare som betydande grupper. Av Stockholms

cirka 60 000 invånare kring år 1700 utgjordes omkring 3 000 personer

eller omkring 4 procent av finnar. På 1500-talet kom folk ftån Finland

till Uppland och Mälardalen inte minst för att ta arbeten inom jordbruket.

Gustav Vasa och hans söner bedrev dessutom en medveten rekrytering

av arbetskraft från den finska rikshälften till olika slags arbetsuppgifter

inom bergsbruket i Falun, Sala och andra gruvor i Bergslagen.

Tillnamnet Finne för personer med finsk bakgrund blev mycket van-

ligt, liksom ortnamn med förleden Finn-, I räkenskapshandlingar från

Sala gruva förekommer namn som Honkanen, Hämäläinen, Kyröläinen,

Liitinen, Lumiainen och Kämppäinen. Finnarnas stora betydelse i den

svenska gruvnäringen under 1600-talet framgår också att en samling

författningar rörande gruvorna, de s.k. bergsverksartiklama, översattes

till finska.

En annan yrkesgrupp som rekryterades i Finland var båts- och tim-

mermännen, såväl svensk- som finskspråkiga, som var en viktig faktor

vid den svenska örlogsflottans reorganisering och flyttning på 1680-talet

till Karlskrona i Blekinge, som några decennier tidigare erövrats ftån

danskarna. De från kusttrakterna ända från Karelen och Österbotten

flyttade finnarna, av vilka många överhuvudtaget inte förstod svenska,

kom att vid denna tid utgöra omkring 10 procent av Blekinges befolk-

ning.

Den mest kända finskspråkiga befolkningen inom det område som

utgör dagens Sverige är förutom tomedalingama skogsfinnama, eller

svedjefinnama, som de ibland kallas på grund av de nya metoder för

svedjebruk som de introducerade. Till stor del härstammade de från

Savolax och delar av mellersta Finland, särskilt storsocknen Rautalampi.

Inflyttningen uppmuntrades tidvis av den svenska kronan, inte minst av

den yngste av Gustav Vasas söner, hertig Karl (Karl IX). Intensivast var

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

inflyttningen under perioden 1570-1680. Den tycks ha börjat i Söder-

manland i hertig Karls furstendöme och i Karlskogatrakten, men inflytt-

ning skedde tidigt också till Västergötland och Närke och spred sig till

Östergötland, Västmanland, Gästrikland, Hälsingland, Dalarna och nya

områden i Värmland, vidare också till Norge. Delar av mellersta Norr-

land koloniserades av finnar framförallt under 1600-talet.

Finnkolonisationen har lämnat spår efter sig i ortnamnsskicket på

många håll i Norrland och i Värmland med angränsande finnskogar finns

tusentals finskbaserade eller rent finska ortnamn. Dessa finns redovisade

i forskning som utförts av bl.a. den tomedalske ortnamnsforskaren Gun-

nar Pellijeff och av den från Estland under kriget inflyttade professorn

Julius Mägiste, vilka var verksamma i Uppsala respektive Lund. Noppi-

koski i Orsa finnmark är exempel på ett ännu levande, helfinskt ortnamn,

andra namn har blivit försvenskade eller förändrade på olika sätt, t.ex.

Haukkamäki (Hökbacken) > Håkkamägg. Ofta syftar ortnamnen på

terrängformationer och inte sällan på sådana som haft med svedjebruket

att göra.

I litteraturen förekommer skiftande uppgifter om det totala antalet

skogsfinnar. Enligt vissa beräkningar var antalet finnar i Värmland mot

slutet av 1600-talet maximalt 5 000-6 000. Enligt befolkningsstatistik från

1860 var antalet finnar i hela Sverige 15 271 varav 13 759 i Norrbotten

och resterande 1 512 i Kopparbergs och Värmlands län. Motsvarande

siffror vid 1930 års folkräkning var för hela Sverige 33 929, för Norrbot-

ten 32 736 och i resten av Sverige 1 193. Enligt Richard Broberg, for-

skare i Uppsala och själv ättling till värmlandsfinnar, fanns det i slutet

av 1940-talet något tiotal finnar i Värmland som använde finska till

vardags.

Enligt den nämnda folk- och bostadsräkningen från 1930, som är den

senaste och hittills enda större folkräkningen i Sverige, där man försökt

inhämta uppgifter om hur många talare med ett annat språk än svenska

som finns i landet, fanns i hela Norrbottens län cirka 30 000 personer

som bara eller övervägande talade finska, ytterligare omkring 10 000

som behärskade språket i större eller mindre utsträckning (varav åtskilli-

ga samer) och cirka 4 000 personer i Tomedalen som enbart talade

svenska. Tärendö, Junosuando, Pajala och Korpilombolo, som utgör

nuvarande Pajala kommun, svarade för de högsta relativa talen (90 %-

95% med finska som huvudspråk), Gällivare, Jukkasjärvi (Kirunaom-

rådet) samt Pajala för det absolut räknat största antalet finsktalande. Även

i dag torde Pajala kommun utgöra finskspråkighetens kärnområde i

Tomedalen.

Jämfört med situationen omkring 1809 har dock genom inflyttningen

från Finland och delvis även genom utflyttning från Tomedalen finsk-

språkighetens geografiska utbredning i Sverige radikalt förändrats. Det

största antalet finskspråkiga i landet finns i dag i de centrala delarna av

landet och storstadsområdena.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

29

KARTBILD Skr. 1994/95:1

(ur artikel Finnar av De Geer & Wande, s. 97 i Svanberg & Runblom Bilaga 1

(red.), Det mångkulturella Sverige, Stockholm 1989)

Finska språket i Sverige 1810-1980

finskt språkområde

• finskspråkig minoritet

30

Nuläge

4.1 Anordningar inom utbildningsväsendet

Det finska språket stöds inom utbildningsväsendet dels genom de be-

stämmelser som finns för t.ex. hemspråksundervisning, dels genom

riktade insatser.

Sedan slutet på 1960-talet finns också ett permanent organ, det Finsk-

svenska utbildningsrådet, för samarbete mellan Finland och Sverige med

syfte att förbättra undervisningen av finsktalande barn och ungdomar i

Sverige. Rådet består av en finsk respektive en svensk delegation, nume-

ra under ledning av respektive utbildningsminister. Inom rådets verksam-

het har bl.a. ett omfattande samarbete kring lärarutbildningsfrågor ut-

vecklats.

4.1.1 Det offentliga skolväsendet

Finskspråkiga elever har, i enlighet med bestämmelserna i grundskole-

förordningen (1988:655), rätt till undervisning i sitt modersmål, så kallad

hemspråksundervisning. Endast i de fall det inte går att bilda grupper

med minst fem elever eller då det inte finns tillgång till lämplig lärare

får kommunen, enligt dessa regler, avstå från att anordna hemspråks-

undervisning. För tornedalsfinska elever (liksom för samiska och zigen-

ska) gäller att kommunen har skyldighet att erbjuda undervisning även

om inte grupper om fem elever kan bildas.

Finskspråkiga elever, tillsammans med övriga nordiska elever, har rätt

till hemspråksundervisning under hela sin skoltid, både i grundskolan och

gymnasieskolan. De undantas därmed från den nya regeln för hesmpråks-

undervisningen som börjar gälla läsåret 1994/95 och som innebär att en

elevs rätt till sådan undervisning begränsas till sju år.

Hemspråksundervisningen omfattar både undervisning i och studie-

handledning på hemspråket. Denna undervisning skall ges eleven i den

utsträckning som fordras för att täcka elevens behov.

Hemspråksklasser kan anordnas på låg- och mellanstadiet enligt för-

ordningen (SKOLFS 1991:12) om timplaner för hemspråksklasser och

sammansatta klasser på grundskolans låg- och mellanstadier m.m. Större

delen av sådana klasser är för finskspråkiga elever. Syftet är att dessa

elever skall kunna övergå till helt svenskspråkig utbildning på högstadiet.

Läsåret 1990/91 deltog över 4 000 finsktalande elever i sådana klasser.

Sedan år 1986 bedrivs en pedagogisk utvecklingsverksamhet för finsk-

språkiga elever (PUFF) med särskilt stöd från staten. För närvarande

deltar 17 kommuner i utvecklingsverksamheten. I de flesta fall ingår

också tvåspråkig undervisning på högstadiet som försöksverksamhet.

Verksamheten utvärderas vetenskapligt. Av delrapporter framgår att man

åtminstone i vissa fall kan uppvisa mycket goda resultat vad avser t.ex.

kunskaper i svenska och engelska och vad gäller fortsatta studier. Genom

beslut av regeringen hösten 1993 kan numera också fristående skolor

erhålla stöd för deltagande i utvecklingsverksamheten.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

31

Stockholms kommun har tillstånd att bedriva gymnasieutbildning på Skr. 1994/95:1

finska. Den har sedan starten haft relativt stora rekryteringsproblem. Bilaga 1

Läsåret 1993/94 deltog bara 9 elever.

Särskilt bidrag ges till Haparanda kommun för verksamheten i den s.k.

språkskolan - en försöksverksamhet med tvåspråkig undervisning i

grundskolan i samarbete med Tomeå kommun. I detta försök utgör halva

elevantalet svenskspråkiga barn från Haparanda och den andra halvan av

finskspråkiga barn från Tomeå.

Statens skolverk disponerar sedan länge också medel för språkliga

insatser för finskspråkiga elever i Norrbottens län. Medel utgick förra

året till insatser i Haparanda, Pajala och Övertomeå

Sverigefinska riksförbundet får medel från Skolverket för anordnande

av sommarlägerverksamhet. Verksamheten har pågått sedan 1950-talet

och lägerskolor organiseras över hela landet. 1992 deltog 485 elever på

grundskolenivå, något fler pojkar än flickor, under ledning av 78 lärare

och ledare.

Antalet finskspråkiga elever i grundskolan och gymnasieskolan har

minskat under senare år och uppgår nu till ca 25 000. Av dessa deltar

på grundskolenivå ca 56 procent i hemspråksundervisning (genomsnitt för

alla språk är 57 procent). Andelen som deltar i hemspråksundervisning

på gymnasienivå är lägre.

Antal finskspråkiga elever och deltagande i

hemspråksundervisning i grundskolan

Läsår

4.1.2 Sverigefinska skolor

Sedan möjligheterna att starta och driva fristående skolor ökat, genom

bl.a. förbättrade ekonomiska villkor, har den sverigefinska gruppen på

flera orter i landet tagit initiativ till att starta sverigefinska skolor. Det

fanns läsåret 1993/94 fem sådana skolor. Sammanlagt går ca 500 elever

för närvarande i dessa skolor.

Det planeras nya skolor som kommer att starta till hösten 1994. I

några fall är det fråga om utbyggnad med högstadium av befintliga 32

skolor. På följande orter planeras sådan start (planerat elevantal inom

parentes): Örebro (40), Upplands-Väsby (73), Haninge (50-60), Uppsala,

Borås, Tyresö och ytterligare två skolor i Göteborg.

4.1.3 Folkbildning

Det finns tre folkhögskolor med finsk inriktning. Innevarande budgetår

erhåller dessa skolor 23,8 milj.kr i statsbidrag varav en del är av eng-

ångskaraktär (arbetsmarknadsåtgärder). Därutöver bedrivs finskspråkig

verksamhet vid ytterligare några folkhögskolor. Uppgifter om antal

deltagare i finskspråkiga kurser saknas. Detsamma gäller finskspråkig

verksamhet inom studieförbunden.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

4.1.4 Universitet och högskolor

Undervisning i finska bedrivs vid fem universitet - Umeå, Uppsala,

Stockholm, Göteborg och Lund samt vid några högskolor i samband med

lärarutbildning. Det finns också fyra professurer inrättade i finska/finsk-

ugriska språk. Av dessa är två i finska, en i finsk-ugriska språk och en

i samiska. De finsk/finsk-ugriska institutionerna är relativt små och har

under senare år haft minskande antal studerande. Lärarutbildning med

finska (eller annat hemspråk) finns som varianter inom grundskollärarlin-

jen. Detsamma gäller utbildningarna till fritidspedagog och förskollärare

samt folkhögskollärare.

4.2 Kultur och medier

De finska kultursträvandena stöds dels genom det allmänna stödet till de

olika kulturformerna, dels genom vissa riktade insatser. Genom åtagan-

den inom språkvårdsområdet och arkivvården har finska språket en

särställning bland minoritetsspråken. Betydande utveckling har skett

sedan starten på 1960-talet inom den avgiftsfinansierade radio- och

TV-verksamheten.

4.2.1 Finsk teater

Sedan spelåret 1980/81 bedriver Riksteatern finskspråkig verksamhet.

Verksamheten omfattar gästspel från Finland, stöd till amatörteaterverk-

samhet samt egen produktion under namnet Finska Riks. Finska Riks är

numera en fäst ensamble vars turnéer är riksomfattande och de pjäser

som framförs vänder sig i första hand till barn och ungdom.

33

3 Riksdagen 1994/95. 1 saml. Nr 1

4.2.2 Biblioteksverksamhet

Sedan 1960-talet har bibliotekens utlåning av finska böcker och andra

medier på finska utvecklats. Under åren har statligt stöd utgått till inköp

av finskt bokbestånd i centrala depåer och, i vissa fall, länsbibliotek.

Fem bibliotek i landet har för närvarande bidrag för att förnya bokbe-

ståndet genom inköp från Finland. Några bibliotek har också särskilda

anslag för att köpa in videofilmer från Finland.

Talboks- och punktskriftsbiblioteket i Stockholm tillhandahåller mate-

rial för finskspråkiga synskadade. Versamheten startade i mitten av

1970-talet i och med att ett särskilt statligt projektbidrag beviljades för

inköp av talböcker från Finland för att överföras till det svenska systemet

med kassettinspelningar.

4.2.3 Kulturfonden för Sverige och Finland

Kulturfonden för Sverige och Finland har två avdelningar, en i Sverige

och en i Finland. Ledamöterna i fondens styrelse utses av regeringen i

respektive land. Fonden skapades 1960 och tillfördes medel i form av

efterskänkta räntor på Finlands krigsskuld till Sverige. Ytterligare medel

har därefter tillförts fonden och utdelningen per år är numera ca 1,5 milj,

kr enbart i Sverige.

Fonden har beviljat medel bl.a. för utgivning av trilogin om Finnarnas

historia i Sverige. Två band har utkommit, del 2 under 1993, och den

tredje delen, som omfattar invandringen fr.o.m. andra världskriget, är

under arbete.

En viktig uppgift för fonden har varit att stärka den finskspråkiga

kulturen i Sverige och hjälpa den att bli en ny förenande länk mellan

länderna. Fonden har gjort betydande insatser genom att erbjuda svenska

tjänstemän och andra intresserade svenskar kurser i finska, vanligen

förlagda i Finland. Fondens främsta syfte är att närma Finlands och

Sveriges folk till varandra. Förutom stöd till utgivning av böcker har stöd

utgått till forskning samt olika språk-, kultur-, teater- och musikprojekt.

Seminarieverksamhet har varit ett bestående inslag och kulturstipendier

till enskilda har utdelats. Kulturfonden har också beviljat medel för det

finska föreningslivet i Sverige. Hanaholmens kulturcentrum utanför

Helsingfors, som fonden har stora intressen i, åtnjuter stöd av både den

svenska och den finska staten. Kulturfonden erbjuder stipendier för

vistelse vid centret. Den svenska statens stöd till Hanaholmen är under

budgetåret 1994/95 718 000 kr.

Fondens möjlighet och vilja att stödja finsk verksamhet är naturligtvis

starkt beroende av kvaliteten hos de ansökningar som lämnas in. Fonden

kan självfallet också ta egna initiativ. Ett exempel är det numera perma-

nentade språkvårdsarbetet som ursprungligen startade på initiativ av

fonden.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

34

4.2.4 Arkivet för sverigefinnar och finlandssvenskar i Sverige

Statsbidrag utgår sedan budgetåret 1980/81 till verksamheten vid Ruot-

sinsuomalaisten Arkisto. Arkivet tillkom 1977 och har till uppgift att

samla och bevara historiskt material som är resultat av de finska och fin-

landssvenska invandrarnas verksamhet. Till sådant material hör bl.a.

föreningsprotokoll, verksamhetsberättelser, korrespondens och tidningar.

Genom att informera om arkivet vill man väcka finska och finlandssven-

ska invandrares intresse att bevara och studera det förgångna. På så sätt

kan arkivet medverka till att den egna identiteten stärks. Det kan också

stimulera till kulturinsatser i föreningslivet.

Efter budgetåret 1989/90, då statens direkta bidrag till arkivet var

149 000 kr, har verksamheten stöd genom Riksarkivets nämnd för enskil-

da arkiv. Finska staten har också årligen lämnat bidrag till verksamheten.

4.2.5 Sverigefinska språknämnden

Sverigefinska språknämnden finansieras gemensamt av den svenska och

finska staten. Nämndens uppgift är att främja och utveckla det finska

språket i Sverige. Detta sker genom att ge ut en tidskrift, ordlistor, svara

på frågor m.m. Man har sålunda ansvar både för språkvården för den

invandrade finskspråkiga befolkningen och den ursprungliga inhemska

minoriteten, bosatt främst i Tomedalen. Det svenska anslaget föreslås i

1994 års budgetproposition bli 743 000 kr, en ökning med ca 9 %.

Anslaget har under flera år ökat i reala termer.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

4.2.6 Radio och television

I radio- och TV-verksamheten intar den finskpråkiga gruppen, med hän-

syn till såväl de historiska banden mellan Finland och Sverige som de

finsktalandes antal, en särställning bland de språkliga minoriteterna. Dess

rätt till programservice i de avgiftsfinansierade företagens sändningar har

därför en annan karaktär än övriga gruppers.

De avgiftsfinansierade (public service) bolagen

I avtalen med de tre programbolag, som finansieras med TV-avgifter,

finns bestämmelser om att de skall sända program på invandrar- och

minoritetsspråk. Sändningarna på finska i Sveriges Radio uppgick till 667

timmar år 1993 för de rikstäckande programmen. Därtill kommer sänd-

ningar i Tomedalen på tornedalsfinska med ca 3 timmar i veckan samt

regionalradiosändningar i de flesta regionala radioprogram en timme om

dagen.

År 1994 utgör rikssändningama 646 timmar per år varav 26 timmar

på tornedalsfinska. Av dessa sändningar produceras 448 timmar i Stock-

holm och 172 timmar lokalt. Av de 25 lokala stationerna har 20 sänd-

35

ningar på finska med sammanlagt 3 366 sändningstimmar. De lokala

sändningstiderna ligger i allmänhet inom perioden kl. 18 till 19 på var-

dagar.

Sveriges Television, Kanal 1, sänder nyheter; dokumentär- och aktua-

litetsprogram samt barnprogram på finska (sammanlagt f.n. 99 timmar

per år) och har en egen finskspråkig redaktion. Sveriges Utbildningsradio

har även vissa sändningar till finskspråkiga förskole- och skolbarn.

Särskilt nyhetsprogrammen, som är textade på svenska - med sändnings-

tid på vardagar strax före första Aktuelltsändningen - har många tittare,

5 procent av hela befolkningen under vintertid och 2*/i procent under den

ljusa årstiden. En stor del av tittarna är således svenskar. Programtiden

har under 1994 ökats från 5 till 7 minuter per sändning och sommar-

sändningarna har tillkommit.

Privat TV, närradio och privat lokalradio

Vissa sändningar på finska finns i närradion.

Utbyte av TV-sändningar

Sedan 1986 bidrar den svenska staten till utsändning av en finländsk

TV-kanal via en marksändare i Stockholm och kabeldistribution till 24

orter i landet. Anslaget föreslås för kommande budgetår bli 27,8 miljoner

kronor.

4.2.7 Tidningar och tidskrifter

Stöd till dagstidningar på finska kan lämnas dels enligt en specialregel

som säger att tidningar som inte i huvudsak är skrivna på svenska och

som vänder sig till språkliga minoriteter i Sverige kan få stöd. Ruotsin

Suomalainen (endagarstidning) får 1,54 milj, kr per år. Dels kan också

begränsat driftsstöd lämnas till dagstidning i Tomedalen om den har ett

redaktionellt innehåll som till minst 25 % är skrivet på finska. Stöd går

i dag enligt denna regel till Haparandabladet (Haaparannanlehti).

Stöd till kulturtidskrifter på finska kan ges på samma villkor som till

andra tidskrifter som ges ut i Sverige. Tidskriften Met som ges ut på

tornedalsfinska har under en följd av år fått statligt stöd. En särskild

stödform finns för bamtidskrifter på invandrarspråk.

4.2.8 Litteratur

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

Finskspråkig litteratur utgiven i Sverige kan få stöd inom ramen för

kategorin ”invandrar- och minoritetslitteratur”. En handfull böcker varje

år har fått sådant stöd under senare år.

36

4.3 Övrigt

4.3.1 Statligt stöd m.m. till finländska invandrare

Inom Kulturdepartementets område fördelas statsbidrag till invandrarnas

riksorganisationer av Statens invandrarverk. Verksamhetsåret 1993/94

fick Sverigefinska riksförbundet med sina 31 000 medlemmar 1 448 000

kr som organisationsstöd och Finlandssvenskarnas riksförbund, som hade

ca 4 700 medlemmar, fick 723 000 kr. Beloppen var oförändrade sedan

föregående budgetår. För bidragsåret 1994/95 har bidragsbeloppen till

samtliga riksorganisationer bland invandrare minskats något.

Dessutom tilldelades av Statens ungdomsråd budgetåret 1992/93 Sve-

rigefinska riksförbundet som ungdomsorganisation (9 600 ungdomsmed-

lemmar) statsbidrag med ca 1 900 000 kr (inkl, viss skadekompensation).

Budgetåret 1993/94 (9 700 medlemmar) var beloppet ca 1 300 000 kr

(skadekompensationen har nu upphört).

Riksförbundet fungerar också som rädighetsinnehavare för TV-över-

föringar från Finland och får heltäckande statsbidrag för ad ersätta

upphovsmännen.

Regeringen överlämnade 3 milj.kr till Stiftelsen Finlands Hus som en

gåva med anledning av Republiken Finlands 75-årsjubileum 1992.

Lokala finska och finlandssvenska föreningar kan söka stöd hos den

kommun där föreningen är verksam. Såväl riksorganisationer som di-

strikts- och lokala föreningar kan söka projektbidrag bl.a. hos Invand-

rarverket. För ungdomsverksamhet kan särskilt statsbidrag och projekt-

bidrag även sökas hos Statens ungdomsråd. Föreningen Finn-Götar i

Göteborg har t.ex. under de senaste åren fåd bidrag med 110 000 kr för

ed lokalt tvåårsprojekt och Svenska Kyrkans Unga ed särskilt bidrag om

165 000 kr år 1993 för arbete bland finskspråkig ungdom.

Den parlamentariska Invandrar- och flyktingkommidén har i uppdrag

ad belysa vilka särskilda åtgärder som kan vara aktuella för den sveri-

gefinska invandrargruppen. Ordförande är landshövding Rolf Wirtén.

Betänkande väntas under 1995.

4.3.2 Informationsskrifter m.m.

Den statsägda Stiftelsen Invandrartidningen ger sedan 1967 ut en infor-

mations- och nyhetstidning på finska. Tidningen, som kommer ut i prin-

cip en gång i veckan med visst uppehåll under sommaren, heter Viikko-

viesti. Driftsbidrag till stiftelsen utgår via statsbudgeten.

Invandrarverket ger ut informationsmaterial på finska, bl.a. grund-

läggande samhällsinformation för nyinflyttade. På samma säd utges infor-

mationsmaterial av verk och myndigheter samt, i vissa fall, av de affärs-

drivande verken/bolagen.

Invandrarverket har också uppgiften ad bevaka tillämpningen av den

Nordiska språkkonventionen. På eget initiativ publicerade verket i februa-

ri 1993 en rapport Finska språkets ställning i Sverige. Rapporten har

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

37

spridits till myndigheter m.fl. och redovisar förhållanden under budget- Skr. 1994/95:1

året 1992/93. Bilaga 1

4.3.3 Tolkfrågor

Enligt förvaltningslagens bestämmelser bör myndighet anlita tolk när den

har att göra med personer som inte klarar sig på svenska. En rekom-

mendation med samma innebörd finns också i den Nordiska språkkon-

ventionen, men den gäller bara medborgare i annat nordiskt land. För-

valtningslagen går alltså längre än språkkonventionen eftersom tolk bör

anlitas även när den sökande är svensk medborgare.

Tolkutbildning kan vara av två slag, s.k. kontakttolkutbildning, som

ges vid folkhögskolor och studieförbund, eller universitetsutbildning. Vid

Stockholms universitet finns Tolk- och översättarinstitutet, som fördelar

medel till kontakttolkutbildning inom folkbildningsorganisationema och

ordnar högre tolkutbildning.

Kommerskollegium ordnar prov för och auktoriserar tolkar och över-

sättare. Efter särskild prövning utfärdas också bevis för speciell kompe-

tens som rättstolk och sjukvårdstolk. Kammarkollegiet övertar verksam-

heten fr.o.m. den 1 juli 1994.

Tillgången på auktoriserade finsk-svenska och svensk-finska tolkar är

generellt tillfredsställande i Sverige. Dock kan lokalt brister förekomma.

Så har t.ex. under det senaste året högskoleutbildning initierats som

distansutbildning för att avhjälpa en akut brist i Faluregionen.

Kommerskollegium (Kammarkollegiet fr.o.m. den 1 juli 1994) tillhan-

dahåller förteckningar över auktoriserade tolkar och translatorer. I In-

vandrarverkets Tolkservicekataloger tas även kontakttolkama upp.

Tolkförmedling finns i allmänhet i kommunerna antingen som en kom-

munal service eller, ibland, privat tolkförmedling.

De stora tolkavnämarna vad beträffar finska tolkar är landstingen och

sjukvården, kommunernas socialtjänst samt polisen och domstolarna.

Forskningsprojektet Finsk-svensk kontakttolkning på Finska institutionen

vid Stockholms universitet har under 1990-talets första år tilldelats drygt

1 milj, kr av Socialvetenskapliga forskningsrådet.

Regeringen har i juni 1994 uppdragit åt Tolk- och översättarinstitutet

och Statens invandrarverk att tillsammans analysera frågor som rör tolk-

tillgång och behov av utbildningsinsatser.

4.3.4 Den sociala sektorn

Hösten 1979 tillsattes den svensk-finländska kommittén (SFINKS) i syfte

att förbättra de finskspråkiga invandrarnas situation inom den svenska

hälso- och sjukvården samt socialtjänsten. Enligt arbetsgruppens mandat,

som fästställts av den finländska och svenska regeringen, har kommittén

att kartlägga de faktiska problem som invandrarna, främst på grund av

språksvårigheter, kan ställas inför inom dessa sektorer. Härvid skall de

finska barnens behov särskilt beaktas. Mandatet föreskriver vidare att

38

SFINKS äger rätt att inkomma med förslag till regeringarna, berörda

myndigheter och organisationer.

SFINKS har till regeringarna överlämnat sex rapporter över sin verk-

samhet, den senaste avseende verksamhetsperioden den 1 juli 1990 till

den sista december 1992. Den svenska delegationen leds numera av

statssekreteraren i Socialdepartementet som ordförande.

SFINKS har i olika sammanhang uppmärksammat myndigheterna på

behovet av finskspråkig service, bl.a. inom äldrevården.

Socialstyrelsen har distribuerat särskild information och gått ut med

särskild inbjudan till de sverigefinska föreningarna om att starta egen

barnomsorg. Styrelsen har vidare lämnat stöd till olika förskoleprojekt i

samarbete mellan sverigefinska skolor.

Styrelsen har vidare lämnat medel för vissa öppenvårdsprojekt i sam-

arbete bl.a. med Sverigefinska riksförbundet och därmed förstärkt finsk-

språkiga patienters möjligheter att få vård på finska.

4.3.5 Finska språket inom Svenska kyrkan

Enligt 6:e avd., 23 kap. 2 § kyrkolagen skall Stiftssamfällighetema

”främja församlingsarbete bland teckenspråkiga samt på finska, samiska

och andra språk”.

Svenska kyrkans församlingsnämnd har det centrala ansvaret för det

finskspråkiga församlingsarbetet inom Svenska kyrkan. För detta arbete

har församlingsnämnden en särskild enhet med sex heltidsanställda.

Församlingsnämnden har också utsett en särskild delegation för det

finskspråkiga arbetet. Delegationen består av sju ledamöter och lika

många ersättare.

En finskspråkig materialtjänst förmedlar material från Finland till

församlingarna inom Svenska kyrkan. Nämnden har också låtit översätta

Lilla boken om kristen tro till finska med en upplaga på 33 000 ex. för

distribution till finskspråkiga församlingsmedlemmar.

Svenska kyrkohandboken har översatts till finska och enligt kungörelse

1993:4 fastställts för Svenska kyrkans finskspråkiga gudstjänster och

kyrkliga förrättningar (vigsel, dop, begravning). Översättningsarbetet av

Svenska psalmboken till finska har enligt kyrkomötesbeslut 1992 inletts

och beräknas vara färdigt 1997.

Svenska kyrkan har bara en finsk församling, Stockholms finska

församling som är verksam sedan 460 år. På stiftsnivå har 12 av de 13

stiften organiserat arbete bland finsktalande medlemmar. Undantaget är

Visby stift.

Svenska kyrkan bedriver inte bara kyrklig utan också social verksam-

het bland sina finskspråkiga medlemmar. Uppskattningsvis når det finsk-

språkiga arbetet årligen ca 200 000 finsktalande.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

39

5 Europarådets konvention om regionala språk och minoritetsspråk

Frågan om ett svenskt undertecknande av Europarådets konvention om

regionala språk och minoritetsspråk har aktualiserats i arbetsgruppen bl.a.

genom uppvaktningar av företrädare för den sverigefinska gruppen.

Sverigefinska organisationer hävdar att ett undertecknande av konven-

tionen skulle stärka det finska språket ställning i Sverige.

Statsminister Carl Bildt framhöll i ett tal i oktober 1991 att ”Sverige

skulle ha behov av en aktiv kulturbärande finsk befolkningsgrupp som i

vår egen vardag kunde förmedla till oss det bästa av finskt samhällsliv,

samtidigt som den utvecklade sin egen sverigefinska identitet”.

Språkliga och etniska minoriteters situation har blivit ett allt viktigare

tema i utrikespolitiska sammanhang och dessvärre ofta en källa till kon-

flikter. Sverige har ett starkt intresse av att verka för fred, säkerhet och

demokrati i Europa.

Finska språket har under mycket lång tid talats i delar av Sverige,

främst i Tomedalen men också i andra delar av landet. Det finska språket

har således haft och bör ha en förankring i det svenska samhället som en

del av vårt gemensamma kulturarv.

Europarådets konvention om regionala språk och minoritetsspråk - i

fortsättningen kallade minoritetsspråk - som framför allt är att betrakta

som en kulturkonvention, har till syfte att skydda och utveckla ”histori-

ska” minoritetsspråk. Konventionen innehåller inte bara bestämmelser

som förbjuder diskriminering vad gäller användandet av sådana språk

utan förutsätter också aktivt stöd för att språken skall överleva och ut-

vecklas.

Med minoritetsspråk avses i konventionen (artikel 1) ett språk som

traditionellt använts av den nationella befolkningen inom ett visst geo-

grafiskt område och som används av en minoritet av befolkningen i

landet. Användarna kan vara i majoritet i ett område, men de behöver

inte vara det för att konventionens bestämmelser skall vara tillämpliga.

Minoritetsspråket skall vara ett annat språk än det officiella språket.

Konventionen avser inte att skydda vare sig dialekter eller invandrar-

språk.

Arbetsgruppen är medveten om att frågan om undertecknande av

konventionen berör såväl samiska som finska språkfrågor. Frågan om ett

svenskt undertecknande är av sådan karaktär att den inte ryms inom

arbetsgruppens uppdrag.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

40

6 Överväganden och förslag

Erfarenheter från andra länder visar att en grundläggande förutsättning

för bevarandet och utvecklandet av språk och kultur hos grupper med

annat modersmål än majoritetsbefolkningen är att sådana grupper ges

möjlighet att bygga upp egna institutioner främst inom utbildning och

kultur. Samtidigt förutsätter detta också en bred acceptans inom majori-

tetsbefolkningen för sådana strävanden. I Sverige finns, enligt vår me-

ning, goda förutsättningar för en sådan acceptans. Detta bekräftas också

av en opinionsundersökning som Sveriges Radios finskspråkiga redaktion

lät genomföra under våren 1994. Den svenskspråkiga befolkningen har

en i huvudsak positiv inställning till den finskspråkiga befolkningen i

Sverige. Detta baserar sig naturligtvis på de mycket nära historiska

banden mellan de båda länderna, men också på de senaste decenniernas

flyttningsrörelser som försett Sverige med en stor finsktalande befolk-

ningsgrupp spridd över hela landet.

En förutsättning för att skapa en kulturbärande finsk befolkningsgrupp

i Sverige är att den sverigefinska gruppen har reella möjligheter att bygga

upp egna institutioner. Idag är det uppenbart att gruppen har den styrka

som krävs för att kunna ta initiativ till och driva sådana institutioner.

Detta har inte minst visat sig genom de sverigefinska skolor som redan

startats och de planer som finns på nya respektive på utbyggnad av

befintliga. De finskspråkiga folkhögskolorna har redan sedan länge

fungerat som sådana institutioner.

Samtidigt krävs att åtgärder vidtas för att höja det finska språkets

status i det svenska samhället. Detta gäller både mer allmänt och särskilt

inom skolområdet. Den särställning som finskan har i vårt samhälle

måste komma till uttryck i den dagliga verksamheten t.ex. inom skolan.

Arbetsgruppen har mottagit många oroande uppgifter om de svårigheter

som möter den sverigefinska gruppen när det gäller t.ex. finskspråkig

förskoleverksamhet och hemspråksundervisningen. Från många håll

rapporteras att skolan inte uppfyller det krav på samråd rörande denna

undervisning som finns inskrivet i gällande läroplan. I en del fall anses

inte heller kommunerna uppfylla rimliga krav på information till föräldrar

och elever. Sammantaget leder detta till att elever som har rätt till under-

visning i finska och själva önskar det inte erbjuds sådan trots att antalet

elever, med god organisation av verksamheten, är tillräckligt stort för att

bilda undervisningsgrupper.

Genom beslut som tagits av riksdagen under senare år har möjlig-

heterna att driva verksamheter med annan huvudman än det offentliga

ökat. Detta gäller främst inom omsorg och skola. Genom de förändringar

som vidtagits vad avser finansiering av alternativa driftformer, t.ex. den

s.k. skolpengen, ges också grupper som den sverigefinska reella möjlig-

heter att utveckla egna institutioner. Det finns enligt vår uppfattning inte

nu anledning att vidta ytterligare förändringar på detta område. Det är

däremot väsentligt att sverigefinska institutioner ges förutsättningar,

främst vad avser de ekonomiska villkoren, att planera sin verksamhet på

lång sikt. Detta innebär att det är mycket angeläget att spelreglerna på

detta område inte ändras.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

41

Den Sverige-finska språknämndens arbete för att främja och utveckla

det finska språket i Sverige är av stort värde. Nämndens anslag har också

ökats under senare år. Det är emellertid angeläget att nämndens arbete

når ut till en bredare publik. Verksamheten kan därmed komma att

utnyttjas av flera. Detta förutsätter att nämnden på ett aktivare sätt söker

sprida information om sin verksamhet och de tjänster som erbjuds. Detta

kan t.ex. ske genom medverkan i press och etermedia. Även mer upp-

sökande verksamhet kan enligt vår mening vara aktuellt.

Det är också av stor betydelse att såväl språknämndens verksamhet

som andra uttryck för finskspråkigt kulturliv uppmärksammas av majo-

ritetsbefolkningen. Det är enligt vår uppfattning angeläget att t.ex. sveri-

gefinska institutioner och organisationer på ett aktivt sätt sprider känne-

dom om sin verksamhet och om olika former av finskspråkig service till

allmänheten. Självklart ligger emellertid inte hela ansvaret för detta på

de finsktalande själva. Ett stort ansvar måste också tas av de myndig-

heter, institutioner och organisationer som har eller ger stöd till finsk-

språkig verksamhet vad gäller att sprida kunskap om detta till den finsk-

språkiga men också till den övriga befolkningen. Detta är i realiteten en

mycket central del i arbetet för att stärka det finska språkets ställning i

vårt land.

6.1 Skrivelse till riksdagen

Det finska språkets ställning i det svenska samhället är av stor betydelse

för den sverigefinska gruppens möjligheter att bevara och utveckla sin

identitet. Det finska språket har av hävd minoritetsstatus i delar av Sveri-

ge. Historiskt är det finska språket en del av vårt kulturarv. Finska har

”alltid” talats i delar av det svenska riket.

Genom en rad anordningar och genom stöd av olika slag markerar

statsmakten även idag denna särställning. Även i den svenska opinionen

finns ett betydande stöd för finska språkets särställning. Trots detta

upplever företrädare för den sverigefinska gruppen att det i många fall

kan vara svårt att hävda denna ställning när det handlar om mer konkreta

åtgärder, ofta på lokal nivå. Det kan handla om t.ex. bristande intresse

från skolan att tillgodose behov av undervisning. Det är enligt vår be-

dömning viktigt att kodifiera denna status.

Vi föreslår därför att regeringen, i en särskild skrivelse till riksdagen,

anmäler och därmed bekräftar den särställning som finska språket åt-

njuter i det svenska samhället. Avsikten med en sådan skrivelse är, vilket

också skulle uppnås genom ett ställningstagande av riksdagen till skrivel-

sen, att ge framförallt beslutsfattare på olika nivåer i det svenska sam-

hället en mycket tydlig signal. Det är väsentligt att behandlingen av

frågor som rör den sverigefinska gruppen och det finska språket därmed

kan ges en mer likvärdig behandling inom olika områden i vårt land.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

42

6.2 Språkprov

Ett språks status avspeglar sig på många olika sätt, bland annat genom

det värde kunskaper i språket tillmäts i olika sammanhang. Det är viktigt

att kunskaper i finska värderas i alla de sammanhang i svenskt näringsliv,

förvaltning, vård osv. där sådana kunskaper utgör ett värdefullt inslag i

verksamheten. Det gäller i alla de företag som har ett betydande affärsut-

byte med Finland och det gäller i en rad olika offentliga verksamheter

där servicen kan förbättras om det finns tillgång till finskspråkig perso-

nal.

Det är särskilt viktigt för individer med ett minoritetsspråk att kunna

verifiera sina kunskaper på ett sätt som tydliggör språkkunskapernas

värde. Samtidigt är det enligt vår uppfattning viktigt att markera att

kunskaper i finska inte bara har betydelse för den som har finsk bak-

grund som vill hålla sitt arv levande, utan är en tillgång för det svenska

samhället och ett plusvärde på arbetsmarknaden. Det är också detta som

markeras i den nya läroplanen för skolan, där finskan ges status av B-

språk (prop. 1993/94:220, bet. 1993/94:UbUl, rskr. 1993/94:82).

För det finska språket gäller, framförallt genom vår närhet till Fin-

land, att det är viktigt att kunskaperna värderas i förhållande till den

färdighetsnivån som gäller för finskspråkiga som bor och lever i Finland.

Samtidigt finns det och kommer att finnas olika sätt att skaffa sig kunska-

per i finska i Sverige. Ett ökande antal elever kommer att ha genomgått

tvåspråkig grundskola vid någon av de sverigefinska skolorna. Andra

kommer att ha deltagit i tvåspråkig undervisning i kommunala skolor upp

till årskurs 6. På en del orter kommer det att vara möjligt att få under-

visning i finska som B-språk. Ytterligare andra kommer att ha deltagit i

hemspråksundervisning som normalt bara omfattat några få timmar i

veckan.

För några av de större europeiska språken gäller att man i Sverige kan

genomgå prov och erhålla diplom med giltighet i respektive land. Dessa

språkprov har betydelse såväl för att upprätthålla språkens status, ställ-

ning och attraktionskraft i skolorna som för att upprätthålla kvalitet i

undervisningen. Genomgång av examen för erhållande av t.ex. Diplome

approfondi de language frangaise (DALF) anordnas av Institut Frangais

vid den Franska ambassaden i Stockholm två gånger om året. En sådan

examen innebär bl.a. att en student som önskar studera vid franskt uni-

versitet inte behöver delta i några ytterligare språktest.

Vi föreslår att Skolverket ges i uppdrag att anordna språkprov i finska.

Sådana prov bör anordnas dels på grundskolenivå, dels på gymnasienivå.

Avsikten med sådana prov är att ge eleverna möjlighet att verifiera sina

kunskaper. Provet bör utformas så att det motsvarar den nivå som krävs

för fortsatta studier på gymnasie- resp, universitetsnivå i Finland och

utformas i två varianter, en för elever med finska som modersmål och en

för elever med svenska som modersmål.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

43

6.3 Studerandeutbyte

Sedan ca 30 år har det finska undervisningsministeriet finansierat en

stipendieverksamhet för finska gymnasieelever. Dessa har kunnat till-

bringa en period, mellan 1 och 4 veckor i Sverige. Genom Föreningen

Norden har värdfamiljer och värdskolor i Sverige rekryterats. Mellan 80

och 100 elever har deltagit i denna verksamhet årligen. Det skulle vara

av stort värde för elever i svensk gymnasieskola att få motsvarande

möjligheter. En vistelse i Finland med inkvartering i en värdfamilj och

med möjlighet att delta i undervisningen i finsk gymnasieutbildning skulle

ge såväl elever med som utan finsk bakgrund stora möjligheter att för-

djupa sin kunskap om Finland och i finska. För att utveckla en sådan

verksamhet föreslår vi att regeringen beslutar anslå 200 000 kronor för

detta ändamål och att en överenskommelse träffas med Föreningen Nor-

den så att föreningen åtar sig att svara för organisation av en sådan

utbytesverksamhet omfattande mellan 25 och 50 elever per år.

Enligt vår bedömning kommer ett stipendiesystem, som här föresla-

gits, att tillsammans med andra ordningar för utbytesverksamhet t.ex.

Nordplus, att öka intresset för det finska språket. Ett ökande antal elever

kan därmed också stimuleras att välja finska som B-språk. Systemet

bidrar därmed till att höja det finska språkets status i Sverige.

6.4 Finskspråkig undervisning i grundskolan

Även om den sverigefinska gruppen har möjlighet att starta egna skolor

på många håll kommer det dock fortsättningsvis att finnas stort behov av

finskspråkig undervisning i form av hemspråksklasser och andra former

av undervisning i finska i det offentliga skolväsendet. Finskans ställning

kräver också, enligt vår mening, en särskild behandling i dessa avseen-

den. Det bör lokalt göras betydande ansträngningar för att kunna erbjuda

undervisning av hög kvalitet både på och i finska. Vi föreslår därför att

regeringen ger Skolverket i uppdrag att sprida information om de möjlig-

heter och goda exempel som finns av undervisning i och på finska. Sådan

information bör utgå både till skolhuvudmännen och till föräldrar och

elever. Våren 1993 utgavs, på initiativ från det finsk-svenska utbildnings-

rådet, en informationsskrift Modersmål Fadersmål Finska som utgör ett

bra exempel på information till bl.a. föräldrar. Skriften utgavs och spreds

i samverkan mellan Skolverket och Sverigefinska riksförbundet.

Det klara ställningstagande som regeringen, efter förslag från arbets-

gruppen, gjorde i En ny läroplan (prop. 1992/93:220) beträffande möj-

ligheterna att ge undervisning i finska inom ramen för språkvalet måste

förverkligas. Detta ger det finska språket, i förhållande till svenskspråki-

ga elever, i princip samma status i svensk skola som tyska, franska och

spanska. Det ger svenskspråkiga elever, inklusive i Sverige bosatta

finlandssvenska, möjlighet att läsa finska som B-språk. I Skolverkets

uppdrag avseende information om möjligheter till undervisning i och på

finska i den svenska skolan bör därför också ingå att stimulera skolhu-

vudmännen att anordna sådan undervisning.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

44

Inom ramen för PUFF har, som tidigare nämnts, tvåspråkig under-

visning bedrivits också på högstadiet. Detta har i flera fäll visat sig

framgångsrikt, vilket bland annat framgår av den utvärdering av verk-

samheten som Skolverket genomför. Det är mycket angeläget att denna

försöksverksamhet får fortsätta att utvecklas och att man på flera håll

prövar denna modell för att förbättra undervisningen för finskspråkiga

elever. Vi föreslår därför att regeringen beslutar att ge kommunerna rätt

att inrätta tvåspråkiga klasser för finskspråkiga elever i hela grundskolan.

Regeringen bör såsom gäller för hemspråksklasser på låg- och mellansta-

diet fastställa en ramtimplan.

6.5 Högre utbildning

Genom beslut av regeringen i maj 1994 undertecknade Sverige en över-

enskommelse med de övriga nordiska länderna om tillträde till högre

utbildning. Genom denna överenskommelse far studenter från de olika

länderna tillträde till högre utbildning i de övriga länderna på samma

villkor som gäller för sökande från det egna landet. Dessa förbättrade

möjligheter för studenter från bl.a. Finland att få tillträde till utbildning

vid universitet och högskolor i Sverige ställer dessa inför nya utmaning-

ar. Att ha tillgång till kompetens i finska blir därmed en mycket positiv

faktor. Enligt vår mening är det därför angeläget att framför allt de

universitet och högskolor som har institutioner i finska/finsk-ugriska

språk utvecklar dessa för att kunna möta en ökad efterfrågan på under-

visning både i och på finska.

Det är, enligt vår uppfattning, viktigt att i detta sammanhang peka på

ett förslag väckt av Academia Tomedaliensis. Akademin har begärt

tillstånd att genomföra prov och utfärda examensbevis i tornedalsfinska

(meän kieli). De kurser som avses igångsättas vid Tomedalens folkhög-

skola kommer att i första hand rekrytera kursdeltagare på nordisk basis

- främst från Finland, Norge och Sverige. Akademien har tillgång till

den kompetens som krävs för att kunna bedriva akademiska språkkurser.

Vi föreslår att regeringen ger akademien detta tillstånd.

Inom lärarutbildningsområdet finns, som tidigare redovisats, ett sam-

arbete mellan Sverige och Finland inom ramen för det Finsk-svenska

utbildningsrådet. Det är angeläget att information om de kurser som

ordnas ges ökad spridning. Både inom ramen för detta samarbete och på

de institutioner som arbetar med lärarutbildning måste också frågan om

de utbildningsbehov som det ökade antalet sverige-finska skolor ger

upphov till uppmärksammas. Detta gäller naturligtvis både grundutbild-

ning och fortbildning.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

6.6 Radio m.m.

Inom Sveriges Radio AB har en av radiochefen tillsatt intern utredning

om möjligheterna att starta en finskspråkig kanal nyligen redovisats för

radioledningen. Idégruppen har enligt uppgift (i programbolagets perso-

45

naltidning) konstaterat att projektet har förutsättningar att förverkligas när

det nya digitala sändarsystemet börjar användas. Den nya tekniken ger

plats för många fler radiokanaler än dagens sändningsteknik. Det finns

olika uppgifter om när det nya systemet kan införas. En förutsättning för

lyssnare är att hushållsapparater för mottagning av digitala sändningar

kommer ut på marknaden och kan tillhandahållas till en rimlig kostnad.

En bedömning är att detta kan ske tidigast år 1996. Den potentiella

lyssnarkretsen uppgår enligt idégruppens uppskattning till 300 000-400

000 personer.

Den av idégruppen föreslagna kanalen är tänkt som en aktualitets- och

sällskapsradio under dagtid och sända nyheter under 20 procent av

sändningstiden. Kanalen skall enligt förslaget sända dygnet runt med en

viss del samsändning med YLE. En del av programmen skall produceras

av lokalredaktionerna, en del av redaktionen i Stockholm. Vidare skall

kanalen - om den förverkligas - sända 45-50 procent musik, varav 70

procent finsk. Sport, barn- och ungdomsprogram, sverigefinsk kultur och

underhållning skall ingå i programutbudet. Samarbete skall ske med YLE

i Finland, som visat stort tillmötesgående.

Arbetsgruppen för finska språkets ställning i Sverige är medveten om

att beslut om en finskspråkig kanal måste vara Sveriges Radios eget

beslut. Arbetsgruppen vill dock konstatera att införande av en finsksprå-

kig fullservicekanal skulle i hög grad vara ägnat att stärka det finska

språkets ställning i Sverige på minst två sätt. Dels skulle en heltäckande

radioservice självfallet bättre betjäna de tänkta lyssnarna. Dels skulle det

visa för den svenska allmänheten att de finskspråkiga lyssnarna är en så

betydande del av den svenska befolkningen att den bedöms ha behov av

egen och omfattande radioservice.

I det fall riksdag och regering vill ålägga Sveriges Radio AB att införa

en finskspråkig kanal kan detta ske tidigast fr.o.m. den 1 januari 1997 då

ett nytt avtal skall träda i kraft.

Den digitala tekniken ökar också möjligheterna till sändningar av

television. Detta kan förbättra möjligheterna att bl.a. sprida grannlands-

TV, däribland finländska TV-kanaler. Saken har uppmärksammats i

Nordiska Ministerrådet efter initiativ av den svenska regeringen i sam-

band med Nordiska rådets session i Oslo mars 1992. Ministerrådet arbe-

tar också för att lösa upphovsmannarättsliga problem. Ett positivt resultat

som frukt av detta arbete kan få stor betydelse för det finska språkets

ställning i Sverige.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

46

Ministeri Per Unckel

Koulutusministeriö

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

Vuoden 1993 toukokuussa asetettiin työryhmä suomen kielen aseman

vahvistamiseksi Ruotsissa. Tämä työryhmä jättää nyt raporttinsa. Siinä

käsitellään suomen kielen asemaa Ruotsissa historian valossa viimeisten

500 vuoden aikana. Historiallisesta osasta vastaa professori Erling Wan-

de, jolle haluamme esittää kiitoksemme.

Sen lisäksi annetaan yleiskuva eri tukimuodoista ja järjestelyistä, joita

Ruotsissa on nykyisin suomen kielen hyväksi.

Tätä taustaa vasten analysoidaan mitä toimenpiteitä tarvitaan.

Tukholmassa kesäkuussa 1994

Odd Eiken Anders Ljunggren

Leena Sparring /Peter Karlberg

47

Sisällys

1

Tehtävä

49

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

2

Tiivistelmä kannanotoista ja ehdotuksista

50

3

Hiukan suomen kielen historiasta Ruotsissa

52

3.1

Suomi uskonnon kielenä

52

3.2

Maallinen suomenkielinen kirjallisuus

54

3.3

Suomen kieli koululaitoksessa

56

3.4

Suomi yliopistoissa

66

3.5

Suomenkielisyyden Ievinneisyys Ruotsissa

67

4

Nykytilanne

71

4.1

Opetusalan järjestely t

71

4.1.1 Julkinen koululaitos

71

4.1.2 Ruotsinsuomalaiset koulut

72

4.1.3 Kansansivistys

73

4.1.4 Yliopistot ja korkeakoulut

73

4.2

Kulttuuri ja viestimet

73

4.2.1 Suomalainen teatteri

73

4.2.2 Kirjastotoiminta

74

4.2.3 Ruotsalaissuomalainen kulttuurirahasto

4.2.4 Ruotsinsuomalaisten ja Ruotsissa asuvien

74

suomenruotsalaisten arkisto

75

4.2.5 Ruotsinsuomalainen kielilautakunta

75

4.2.6 Radio ja televisio

75

4.2.7 Lehdet ja aikakauslehdet

76

4.2.8 Kirjallisuus

77

4.3

Muuta

77

4.3.1 Valtion tuki ym. suomalaisille siirtolaisille

77

4.3.2 Tiedotuslehdet ym.

78

4.3.3 Tulkkikysymyksiä

78

4.3.4 Sosiaalinen sektori

79

4.3.5 Suomen kieli Ruotsin kirkossa

79

5

Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja

vähemmistökieliä koskeva sopimus

81

6

Kannanottoja ja ehdotuksia

82

6.1

Kirjelmä valtiopäiville

83

6.2

Kielitutkinto

83

6.3

Opiskelijavaihto

84

6.4

Suomenkielinen opetus peruskoulussa

85

6.5

Korkeampi koulutus

86

6.6

Radio ym.

86

48

1 Tehtävä

Hallitus päätti 13. toukokuuta 1993 antaa koulutusministerille tehtäväksi

asettaa työryhmä suomen kielen aseman vahvistamiseksi Ruotsissa.

Työryhmän puheenjohtajaksi nimitettiin valtiosihteeri Odd Eiken Koulu-

tusministeriöstä (Utbildningsdepartementet). Jäseniksi nimitettiin poh-

joismaisen yhteistyön valtiosihteeri Anders Ljunggren ja ministeriösih-

teeri Leena Sparring Kulttuuriministeriöstä (Kulturdepartementet). Ryh-

män sihteeri on ollut ministeriösihteeri Peter Karlberg Koulutusminis-

teriöstä.

Tehtävä syntyi tarpeesta määritellä selvemmin suomen kielen erityisas-

ema Ruotsissa. Tätä tarvetta ovat ilmentäneet mm. ruotsinsuomalaisen

ryhmän edustajien esittämät vaatimukset kulttuuriautonomiasta, vähem-

mistöasemasta, siirtolaiskäsitteen hylkäämisestä ja suomen kielen ope-

tuksen sekä suomen kielellä annettavan opetuksen takaamisesta kaikille

suomenkielisille oppilaille.

Kysymystä siirtolaispolitiikan rajoista ja siirtolaiskäsitteestä pohditaan

siirtolais-ja pakolaiskomiteassa (dir. 1993:1). Nyky-yhteiskunnassahan

käsitettä siirtolainen käytetään melko laajalti, myös esimerkiksi niistä

lapsista, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja jotka jopa ovat Ruotsin kan-

salaisia. Komitean tehtävänä on valaista myös erityisesti toimenpiteitä,

joita ruotsinsuomalainen ryhmä saattaa tarvita. Siksi työryhmä ei ole

puuttunut siirtolaiskäsitteesen, vaan on kohdistanut työnsä kielen asemaan

yhteiskunnan eri alueilla ja ruotsinsuomalaisen kulttuurin kehittämiseen,

sen tukimuotoihin ja sitä kohtaaviin esteisiin.

Työryhmä on lähinnä käsitellyt suomen kielen asemaa koululaitoksessa

ja kulttuurin alalla. Lähtökohtana on ollut selvittää, millä tavoin valtiov-

alta voi auttaa ruotsinsuomalaista ryhmää vahvistamaan ja kehittämään

ruotsinsuomalaista kulttuuria omin voimin.

Työ on tehty ministeriöiden sisäisenä työryhmänä. Ryhmän jäsenet

ovat tavanneet suomenkielisen ryhmän edustajia, osallistuneet konfe-

rensseihin ja ottaneet vastaan kirjelmiä sekä yksityishenkilöiltä että ruot-

sinsuomalaisilta järjestöiltä ja laitoksilta.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

49

4 Riksdagen 1994/95. 1 saml. Nr 1

2 Tiivistelmä kannanotoista ja ehdotuksista

Suomen kielen asemalla Ruotsin yhteiskunnassa on suuri merkitys ruot-

sinsuomalaiselle ryhmälle ja sen mahdollisuuksille kehittää identiteettiään.

Suomen kielellä on vanhastaan vähemmistöasema eräissä Ruotsin osissa.

Historiallisesti suomen kieli on kultuuriperintöömme kuuluva osa. Suo-

mea on ”aina” puhuttu Ruotsin valtakunnan eräissä osissa.

Kulttuuria säilyttävän ja kehittävän suomenkielisen väestöryhmän

luominen Ruotsiin edellyttää siis, että ruotsinsuomalaiselle ryhmälle

annetaan mahdollisuudet perustaa omia instituutioita. Nykyisin on ilmeis-

tä, että ruotsinsuomalaisella ryhmällä on tarvittava voima voidakseen

tehdä aloitteita sellaisista instituutioista, perustaa ja ylläpitää niitä.

Samalla vaaditaan toimia suomen kielen arvostuksen kohottamiseksi

Ruotsin yhteiskunnassa. Suomen kielen erityisaseman täytyy ilmetä

jokapäiväisessä toiminnassa, mm. koulussa. Niille oppilaille, joilla on

oikeus suomen kielen opetukseen ja jotka itse haluavat sitä, tulee tarjota

opetusta, jos oppilasmäärä riittää opetusryhmien muodostamiseen.

Valtiopäivien viime vuosina tekemät päätökset ovat lisänneet mahdol-

lisuuksia perustaa ja ylläpitää laitoksia, joilla on muu kuin julkinen

toimeksiantaja. Olennaista on, että ruotsinsuomalaisille laitoksille anne-

taan edellytykset, varsinkin taloudelliset ehdot, toiminnan pitkäjänteiseen

suunnitteluun. Tällä alalla täytyy siis noudattaa pitäviä pelisääntöjä.

Varsin merkityksellistä on myös, että enemmistöväestö panee merkille

kaikki suomenkielisen kulttuurielämän ilmaukset. On tärkeää, että esimer-

kiksi ruotsalais-suomalaiset laitokset ja järjestöt levittävät aktiivisesti

tietoa toiminnastaan ja erilaisista suomenkielisistä palvelumuodoista sekä

suomenkieliselle että ruotsinkieliselle yleisölle. Myös viranomaisilla,

laitoksilla ja järjestöillä, joilla on suomenkielistä toimintaa tai jotka

tukevat sitä, on suuri vastuu siitä, että toiminnasta tiedotetaan sekä siitä

kiinnostuneille että muulle väestölle.

Ehdotamme, että hallims jättää valtiopäiville erityisen kirjelmän, jossa

se mo julki suomen kielen Ruotsin yhteiskunnassa nauttiman erityisase-

man ja siten vahvistaa sen. On hyvin tärkeää, että ruotsinsuomalaista

ryhmää ja suomen kieltä koskevia kysymyksiä käsitellään tasaveroisem-

min maan eri alueilla.

Ehdotamme, että Kouluvirastolle (Skolverket) annetaan tehtäväksi

järjestää suomen kielen kielikokeita. Näitä kokeita tulee järjestää sekä

peruskoulu- että lukiotasolla. Kokeiden tarkoitus on antaa oppilaille

mahdollisuus opinnäytteeseen ja todistukseen suomen kielen taidostaan.

Koe mlee laatia niin, että se vastaa samaa tasoa, joka Suomessa vaaditaan

lukio- ja yliopistotason jatkokoulutukseen. Kokeesta pitää laatia kaksi

vaihtoehtoa, joista toinen on niille oppilaille, joiden äidinkieli on suomi,

toinen ruotsia äidinkielenään puhuville.

Ehdotamme, että lukion oppilaiden Suomessa oleskelua varten luodaan

stipendijärjestelmä saman mallin mukaan, jota jo 30 vuotta on sovellettu

suomalaisten oppilaiden Ruotsissa oleskelussa. Oleskelu Suomessa isäntä-

perheeseen majoitettuna ja mahdollisuus osallistua suomalaiseen lukiokou-

lutukseen antaisi sekä suomalaisen taustan omaaville että muille oppilaille

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

50

hyvät mahdollisuudet syventää tietojaan Suomesta ja parantaa suomen

kielen taitoaan.

Ehdotamme myös, että Kouluvirastolle annetaan tehtäväksi levittää

tietoa niistä mahdollisuuksista ja hyvistä esikuvista, joita on suomenkie-

lisestä opetuksesta ja suomen kielen opetuksesta. Tätä tietoa tulee antaa

sekä koulujen päämiehille että vanhemmille ja oppilaille. Kouluviraston

tehtävään tulee myös kuulua kannustaa koulutoiminnasta vastaavia päämi-

ehiä järjestämään suomen kielen opetusta kielivalinnan puitteissa. Se

antaa ruotsinkielisille oppilaille, Ruotsissa asuvat suomenruotsalaiset

mukaanlukien, mahdollisuuden lukea suomea B-kielenä.

Ehdotamme, että hallitus päättää antaa kunnille oikeuden perustaa

kaksikielisiä luokkia suomenkielisille oppilaille koko peruskoulussa.

Hallituksen tulee vahvistaa puitetuntisuunnitelma samoin kuin on tehty

ala- ja keskiasteella kotikielisillä luokilla.

Toteamme, että muiden pohjoismaiden kanssa tehty sopimus, joka

antaa ylioppilaille mahdollisuuden päästä korkeampiin opintoihin kaikissa

pohjoismaissa, asettaa Ruotsin yliopistoille ja korkeakouluille uusia

haasteita. Suomen kielen pätevyydestä tulee näin ollen hyvin myönteinen

tekijä. Mielestämme on siksi tähdellistä, että varsinkin ne yliopistot ja

korkeakoulut, joissa on suomen kielen tai suomalais-ugrilaisten kielten

laitoksia, kehittävät niitä voidakseen vastata lisääntyvää suomen kielen ja

suomenkielisen opetuksen kysyntää.

Ehdotamme, että Academia Tomedaliensis saa luvan järjestää kokeita

ja antaa tutkintotodistuksia Tomionlaakson suomessa (meän kielessä).

Kursseille, joita aiotaan käynnistää Tomionlaakson kansankorkeakoulus-

sa, hankitaan osanottajia pohjoismaista, lähinnä Suomesta, Norjasta ja

Ruotsista. Akatemiassa on riittävä pätevyys yliopistotason kielikurssien

järjestämiseen.

Työryhmä toteaa, että suomenkielisen täyden palvelun kanavan käyn-

nistäminen Ruotsin radiossa, jota ohjelmayhtiön sisäinen idearyhmä on

ehdottanut, vahvistaisi suuresti suomen kielen asemaa Ruotsissa vähintään

kahdella tavalla. Toisaalta täysin kattava radiopalvelu palvelisi luonnolli-

sesti paremmin kuuntelijoita, toisaalta se osoittaisi ruotsalaiselle yleisölle,

että suomenkieliset kuuntelijat ovat niin merkittävä Ruotsin väestön osa,

että heillä katsotaan olevan tarve saada omaa ja laajaa radiopalvelua.

Sellainen hanke voisi toteutua samanaikaisesti kun uusi digitaalinen

lähetystekniikka otetaan käyttöön. Mikäli valtiopäivät ja hallitus haluavat

velvoittaa Ruotsin Radion (Sveriges Radio AB) käynnistämään suomenki-

elisen kanavan, tämä voi tapahtua aikaisintaan 1. tammikuuta 1997,

jolloin uusi sopimus tulee voimaan.

Työryhmä toteaa edelleen, että digitaalitekniikka lisää myös televisio-

lähetysten mahdollisuuksia. Näin voidaan parantaa mahdollisuuksia

lähettää naapurimaiden, mm. Suomen televisiokanavien, lähetyksiä.

Tähän on kiinnitetty huomiota Pohjoismaiden ministerineuvostossa Ruot-

sin hallituksen aloitteesta Pohjoismaiden neuvoston Oslon istunnossa

vuoden 1992 maaliskuussa. Ministerineuvosto pyrkii myös ratkaisemaan

tekijänoikeuskysymykset. Jos tästä työstä syntyy myönteinen tulos, sillä

voi olla hyvin suuri merkitys suomen kielen asemalle Ruotsissa.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

51

3 Hiukan suomen kielen historiasta Ruotsissa

Kun Kustaa Vaasa toteutti luterilaisen uskonpuhdistuksen Ruotsissa

vuonna 1527, tämä johti siihen, että ei vain ruotsi, vaan myös suomi

korvasi latinan kirkko- ja saamakielenä. Tukholmassa saamattiin suomen

kielellä aikaisemmin kuin Turussa, joka oli Ruotsi-Suomen valtakunnan

suomenkielisen valtakunnanpuoliskon keskuspaikka. Tukholmassa oli

merkittävä suomenkielinen vähemmistö ja Tukholman suomalaisen seura-

kunnan olemassaolo mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1533 säily-

neissä asiakirjoissa.

Myös Tukholman linnassa puhuttiin suomea, ei pelkästään palvelijoi-

den tai linnan pajan seppien kesken, vaan myös hovissa. Kustaa Vaasan

mielestä oli tärkeää, että hänen poikansa oppisivat suomea, ja kun hän

tiedusteli pojalleen Eerikille, sittemmin Eerik XTV, kurittajaa eli opetta-

jaa, Martti Luther suositteli kuninkaalle lähettämässään kirjeessä yhtäältä

pommerilaista aatelismiestä Georg Normania, toisaalta Mikael Agricolaa,

joka on tullut jälkimaailmalle tutuksi Suomen uskonpuhdistajana ja suo-

men kirjakielen luojana. Opiskelija Agricolasta, jota Luther kuninkaalle

osoittamassaan kirjeessä kutsui ”pojaksi ja Teidän Ruotsistanne kotoisin

olevaksi maanmieheksi”, uskonpuhdistaja antoi seuraavan arvion: Hän on

tosin vielä varsin nuori, mutta hänen opinnäytteensä, lahjakkuutensa ja

elämäntapansa ovat esimerkillisiä.

Agricola kävi itsekin kirjeenvaihtoa Kustaa Vaasan kanssa useita kerto-

ja, mm. opiskellessaan Wittenbergissä Lutherin ja tämän virkaveljen

Philipp Melanchthonin oppilaana. Eräästä kirjeestä ilmenee myös, että

hän lähetti oman suomenkielisen aapiskirjansa (Abckiria) lahjaksi prinssi

Eerikille. Vaasa-prinssien suomen kielen opettajaksi palkattiin kuitenkin

yksi Agricolan Wittenbergin opiskelutovereista, Martti Teitti, joka sa-

moin kuin Agricola, oli kotoisin Pemajasta Itä-Uudeltamaalta. Agricola

itse sai muita, uskonpuhdistukselle ja suomen kielen kehitykselle tärke-

ämpiä tehtäviä.

3.1 Suomi uskonnon kielenä

Uskonpuhdistus teki tärkeäksi uskonnollisten kirjojen julkaisun molem-

milla kansankielillä, suomeksi ja ruotsiksi. Uskonnollisesta kielestä

kehittyi vähitellen myös ensimmäinen standardisoitu ruotsin kieli, valta-

kunnallinen ruotsin kieli, ”riikinruotsi”, josta tuli virallinen kieli koko

valtakunnassa. Melkein samanaikaisesti valtakunnanruotsin kanssa kehit-

tyi myös standardisuomi. Mikael Agricola (noin 1510-1557) oli, niin kuin

mm. hänen Kustaa Vaasalle lähettämistään kirjeistä ilmenee, alkanut

kääntää jo Wittenbergissä Uutta testamenttia suomeksi, ja tämä työ, Se

Wsi Testamenti, valmistui Turussa 1547. Seuraavana vuonna se julkais-

tiin Tukholmassa samoin kuin useat muutkin suomenkieliset painotuotteet.

Sen jälkeen Tukholmasta tuli monien suomenkielisten julkaisujen, sekä

uskonnollisten että maallisten, painatus- ja kustannuspaikkakunta, ja se

säilyi sellaisena pitkälle 1800-luvulle, vielä senkin jälkeen kun Ruotsi oli

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

52

menettänyt Suomen vuosien 1808-1809 sodassa Venäjää vastaan ja vaikka Skr. 1994/95:1

Turkuun oli perustettu kirjapaino 1600-luvulla. Bilaga 1

Koko Raamattu, Biblia, Se on Coco Pyhä Ramatu, ilmestyi suomenne-

ttuna ensimmäistä kertaa vuonna 1642. Kirja oli suurikokoinen ja ulkoa-

sultaan ylellinen eikä siitä siksi koskaan tullut mitään kansanraamattua.

Kaarle XI:n käskystä päätettiin siksi painattaa koko suomenkielinen

raamattu uudelleen huomattavasti pienemmässä koossa ja painoasultaan

yksinkertaisempana, jotta mm. sotaväki ja kenttäpapit voisivat helpommin

käyttää sitä. Tämä Kaarle XI:n sotaraamatuksi nimitetty versio ilmestyi

1685. Myöhemmistä raamatunsuomennoksista tunnetuin on Antti Lize-

liuksen käännös vuodelta 1776. Se on toiminut ainoana virallisena suo-

menkielisenä raamatunkäännöksenä aina 1930-luvulle saakka myös Ruot-

sissa suomenkielisessä hengellisessä elämässä.

Keski-Ruotsin metsäsuomalaisille ei ole ollut mitään säännöllistä kirko-

llista palvelua suomen kielellä samalla tavoin kuin Tomionlaaksossa (ks.

edempää), mutta on olemassa tietoja siitä, että pitäjissä, joissa asui paljon

suomenkielisiä, tämä otettiin joskus huomioon ja että niissä esiintyi

erilaisia suomenkielisiä kirkollisia toimituksia. Joillain tahoin on jär-

jestetty jokseenkin säännöllisesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia.

Ainakin yhdessä tapauksessa 1600-luvulla suomen kielellä on ollut myös

merkitystä ansiona ja Hasselassa Hälsinglandissa se on ratkaissut pappis-

viran nimityksen suomalaisten jälkeläisen hyväksi. Myös Västmanlandin

suomalaismetsissä nimitettiin pariin otteeseen suomenkielentaitoisia

pappeja, jotka todennäköisesti olivat suomalaisten jälkeläisiä, ja myös

muualla Bergslagenissa oli ajoittain suomea osaavia pappeja. Tässä

suhteessa asiat näyttävät olleen huonoimmin Vermlannissa, alueella, jossa

suomenkielinen väestö oli lukuisin.

Vuoden 1809 jälkeen suomi säilyi uskonnon kielenä Tomionlaaksossa

sekä matalakirkollisessa, lestadiolaisessa herätysliikkeessä että valtion-

kirkossa. Rajaseurakuntien papeilta vaadittiin kaksikielisyyttä, koska

jumalanpalveluskieli oli sopeutettava vallitseviin väestöoloihin. Suomen

kielen asema arkikielenä varsinkin maaseudulla oli kiistaton, mutta ilmei-

sesti kieli oli etenkin vuonna 1842 perustetussa Haaparannan kaupungissa

yhteiskunnallinen raja herrasväen ja palvelijoiden välillä. Vanhassa

Alatomion (Nedertomeå) seurakunnassa, joka vuoden 1809 rauhansopi-

muksen jälkeen oli puolittunut, suomi oli edelleenkin kirkonkieli aina

1830-luvulle saakka, jolloin silloisen Haaparannan kauppalan ruotsinkieli-

nen väestö vaati, että myös ruotsia alettaisiin käyttää. Tuloksena oli, että

tuomiokapituli määräsi pidettäväksi ruotsinkielisen pääjumalanpalveluksen

kerran kuussa ja ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia suurempien pyhien

yhteydessä.

Tomionlaaksossa kokonaisuudessaan kehitys on johtanut siihen, että

ruotsi on tullut yhä yleisemmäksi kirkossa ja muussa hengellisessä elä-

mässä, mutta myös suomen kielellä on säännöllisesti pidetty jumalan-

palveluksia ja suoritettu muita kirkollisia toimituksia. Näin tehdään

edelleenkin varsin yleisesti. Ruotsalaiset teologianopiskelijat, jotka ovat

halunneet opetella suomea, ovat Luulajan hiippakunnan kautta voineet

saada edullisia stipendejä, jos he ovat sitoutuneet palvelemaan joitakin 53

vuosia Tomionlaakson kaksikielisissä seurakunnissa. Myös Pohjois-

Ruotsin saamelaisille suomi on aina meidän päiviimme saakka ollut

lingua sacra. Sekä lestadiolainen herätysliike että Ruotsin kirkko ovat

julkaisseet lukuisia uskonnollisia kirjoja suomeksi. Klassisia ovat ennen

kaikkea Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen suomenkieliset postillat.

Luulajan hiippakunta on vastannut mm. Ruotsin eri virsikirjapainosten

suomenkielisten versioiden julkaisusta.

Toisen maailmansodan jälkeinen muuttoliike Suomesta on vaikuttanut

siihen, että suomenkielinen kirkollinen toiminta on levinnyt maan mui-

hinkin osiin, ja suomenkielisiä pappeja työskentelee Ruotsin valtionkirkon

palveluksessa monilla paikkakunnilla. Vuonna 1952 Ruotsin kirkko

palkkasi ensimmäisen suomenkielisen papin Etelä-Ruotsiin ja hän sai

tehtäväkseen toimia Skaran hiippakunnassa varsinkin siellä asuvien in-

keriläisten keskuudessa.

Helluntailiike on suurin vapaakirkollinen ryhmä, jolla on suomenkie-

listä toimintaa. Myös Jehovan todistajissa on suomenkielisiä. Ortodoksit

ovat liittyneet Ruotsin suomalaiseen ortodoksiseen seurakuntaan, joka

perustettiin vuonna 1958. Seurakunnalla on kirkkoherra ja sen kirkollinen

keskus on Tukholmassa. Monet ortodokseista ovat inkeriläisiä tai karjal-

aisia.

3.2 Maallinen suomenkielinen kirjallisuus

Oikeudenkäyntikaaren kaikkia tuomioita koskeva määräys, jonka mukaan

niissä ei saa vedota ulkomaiden lakeihin eikä vieraisiin kieliin, tulkittiin

pitkään siten, että suomi oli vieras kieli, joka ei voinut tulla kysymykseen

hallinnossa tai virastoissa. Ruotsin siviilihallinnosa virkamiehiltä ei

vaadittu samaa kaksikielisyyttä kuin kirkossa, mutta sitä vastoin tulkinta

oli pakollinen Ruotsin siviilihallinnosa kaikissa julkisissa toimituksissa

1500-luvulta lähtien. Oikeudenkäynnit, verollepanot, henkikirjoitukset,

perinnönjaot, pesänselvitykset sekä kuulutusten ja julkisten kirjelmien

esitykset piti tapahtua suomeksi tulkitsemalla. Kaikki pitäjänkokousten

pöytäkirjat kirjoitettiin vaadittuun tapaan ruotsiksi, mutta ennen kuin

pöytäkirja tarkistettiin, asiakirja oli tulkittava myös suomeksi kokouksessa

läsnäoleville.

Västerbottenin läänin, joka silloin käsitti myös nykyisen Norrbottenin

läänin, maaherra oli jo 1760-luvulla ehdottanut, että kokoelma lakeja ja

asetuksia julkaistaisiin myös suomenkielisenä käännöksenä niiden Ruotsin

alamaisten hyödyksi, jotka puhuivat tai lukivat pelkästään suomea. Västa

runsaat sata vuotta myöhemmin, kun Ruotsi jo aikoja sitten oli menettä-

nyt Suomen, mutta sillä oli suomenkielistä väestöä Tomionlaaksossa ja

pienemmässä määrin myös Taalainmaan ja Vermlannin suomalaismetsis-

sä, ehdotus otettiin käsiteltäväksi Norrbottenin lääninhallituksen hake-

muksessa. Kokoelma julkaistiin vuonna 1873 ja se sisälsi lakeja ja asetuk-

sia kunnallishallinnosta, henkikirjoituksesta, kihlakunnanoikeudesta,

rikoslaista, kirkkolaista, palkollissäädöksestä, tilusjaosta, lainhuudatukses-

ta, köyhäinhoidosta, metsästyksestä ja kalastuksesta (rajajokena toimivas-

sa Tomionjoessa). Sitä painettiin tuhat kappaletta, joista suurin osa

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

54

toimitettiin Luulajan lääninhallitukseen virkamiehille ja kunnanhallituksil- Skr. 1994/95:1

le jaettavaksi. Bilaga 1

Jo paljon aikaisemminkin käännettiin ja julkaistiin lainopillisia tekstejä

suomeksi. Todennäköisesti ensimmäisen lakitekstin suomennoksen teki

Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti (Martinus Olai),

joka käänsi Kristoferin maanlain suomeksi 1500-luvun puolivälissä.

Kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi kaupunkilain vuonna 1609.

Ensimmäiset suomen kielelle käännetyt asetustekstit käsittelivät hyvin

konkreettisia asioita, kuten rahvaan kuskaamisvelvollisuutta, kymmenyk-

siä ja sotaväen määräyksiä. 1700-luvun alusta lähtien asetustekstien

käännökset ja muut julkiset painotuotteet painettiin Tukholmassa ja Tuk-

holman kansliakollegio katsoi välttämättömäksi palkata suomenkielisiä

kääntäjiä. Näitä toimi sen jälkeen vuosina 1735-1809.

Reformaation ajaksi kutsutun satavuotiskauden aikana ilmestyi noin 60

suomenkielistä kirjaa ja muuta painotuotetta. Julkaisut olivat enimmäkse-

en käännöksiä ja pääasiallisesti uskonnollisluonteisia, mutta kirkollisen

elämän ulkopuolella laajimmat työt tehtiin lakitieteen alalla. Kun Ruotsin

valtakunnan laki (Svea rikes lag) ilmestyi 1734, sitä alettiin pian kääntää

suomeksi, mutta suomenkielistä versiota ei painettu ennen kuin vuonna

1759, eikä se koskaan tullut virallisesti päteväksi. Painatus tapahtui

muuten yksityisin varoin.

Puhtaasti lyyristä suomenkielistä runoutta luotiin varsin vähän yhteisen

valtakunnan aikana. Tästä osa kirjoitettiin suomalaisen kansanrunouden

runomitalla, kalevalamitalla. Kansanomainen, Suomen kirjallisuuden-

historiassa ensimmäisenä nimeltä tunnettuna rahvaanrunoilijana mainittu

runoilija on tomionlaaksolainen talonpoika Antti Mikkelinpoika Keksi

(Anders Mickelsson Keksi), jonka tunnetuin runo on mainio pilaruno

Tornionjoen valtaisasta kevättulvasta vuonna 1677. Se on kirjoitettu

kalevalamitalla. Torakankorvassa nykyisessä Ylitomion (Övertomeå)

kunnassa elänyt Keksi kirjoitti myös herjauslaulun kelvottomasta papista

Nicolaus Ulopolitanuksesta. Tämäkin runo on säilynyt.

Åbo Akademin ns. fennofiilit alkoivat 1700-luvun lopulla kerätä ja

julkaista suomalaista kansanrunoutta, sananparsikokoelmia, mytologisia

tarinoita ja muuta sen kaltaista. 1800-luvun alussa J.A. Gottlund ja muut

suomalaiset Upsalan ylioppilaat tekivät vastaavanlaista keräystyötä Taa-

lainmaan ja Vermlannin suomalaisten parissa. Gottlundin kokoelmissa on

kertomuksia, jotka liittyvät Kalevalan myytteihin, esimerkiksi Sammak-

sesta kertova tarina, joka on merkitty muistiin Säfenäsissä Taalainmaalla

1817. Kertomuksella on ollut tietty rooli Kalevalan myyttistä Sampoa

koskevissa keskusteluissa. Myös 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla mm.

tomionlaaksolainen Matti Mörtberg on tehnyt kielitieteellistä ja folkloris-

tista keräystyötä Vermlannin suomalaisten keskuudessa.

Myös sanakirjoja ja kielioppeja alettiin julkaista: ensimmäisen suomen

kielen kieliopin laati vuoden 1638 raamatunkäännöskomitean puheenjoh-

taja Eskil Petraeus, ja se ilmestyi vuonna 1649. Ruotsin vallan aikana

ilmestyi vielä kaksi kielioppia, Mattias Martinuksen kielioppi vuonna

1689 ja Bartholdus (Pärttyli) de Vhaelin kielioppi vuonna 1733.

Ensimmäinen varsinainen suomalainen sanakirja oli Daniel Jusleniuk- 55

sen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745), joka käsittää noin 16 000

latinaksi ja ruotsiksi käännettyä suomalaista sanaa. Lähinnä raamatun-

kääntäjänä tunnettu Antti Lizelius julkaisi ensimmäistä suomenkielistä

sanomalehteä (Suomenkieliset Tieto-Sanomat) 1776, mutta lehden ole-

massaolo jäi lyhyeksi, vajaan vuoden mittaiseksi.

Ruotsissa alettiin julkaista kaksikielistä sanomalehteä nimeltä Hapa-

randabladet/Haaparannanlehti vuonna 1872. Se on ollut meidän päiviim-

me saakka Ruotsin ainoa kaksikielinen päivälehti. Ensimmäisen suomen-

kielisen sanakirjan ja siihen kuuluvan parlöörin (tulkkisanakirjan) julkaisi

1889 Luulajassa tomionlaaksolainen Johan Waara-Grape. Uusia suome-

nkielisiä tai tomionlaaksonsuomenkielisiä sanakirjoja on julkaistu Ruots-

issa vasta kahden viime vuosikymmenen aikana. Ensimmäinen tomionl-

aaksonsuomella kirjoitettu teksti, joka pyrkii täyttämään kaunokirjallisia

vaatimuksia, on William Snellin Kamaripirtti (Berättelser från Kamaripi-

rtti), jonka Helsingissä toimiva WSOY:n kustantamo julkaisi vuonna

1944. Tärännössä julkaistussa Bifurkationen-koululehdessä täräntöläista-

lonpoika Johan Lanttö kirjoitti 1940-luvun puolivälissä kertomuksia

seudun elämästä. Nämä samoin kuin Snellin kirja on julkaistu myös

kirjoitussarjassa Tomedalica, jota alettiin toimittaa Luulajassa vuonna

1962. (Sarjaan kuuluu noin 50 kirjaa, joista useimmat, tieteelliset tutkie-

lmat mukaanlukien, ovat ruotsinkielisiä.)

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

3.3 Suomen kieli koululaitoksessa

Ennen vuotta 1809 opetuslaitos oli järjestetty samantapaisesti molemmissa

valtakunnanpuoliskoissa. Uskonpuhdistuksen jälkeen opetusta annettiin

ruotsiksi. Vuoden 1809 jälkeen kysymys opetuskielestä ja suomen kielen

roolista opetuslaitoksessa on aina 1960-luvulle saakka lähes pelkästään

Tomionlaakson kysymys.

Ruotsi oli hävinnyt vuosina 1808-1809 Venäjää vastaan käymässään

sodassa Pohjoiskalotin kaupalle tärkeän Tomion kauppakaupungin. Vir-

kaatekevän maaherran Per Adolf Ekomin esityksestä Ruotsin valtiovalta

alkoi suunnitella uutta kaupunkia Ruotsin puolelle rajaa Tomion tilalle.

Yrityksen perustaa Kaarle Juhanan kaupunki Nikkalaan epäonnistuttua

Haaparannan kylä sai vähitellen kauppalan oikeudet ja 1842 kaupunkioi-

keudet. Ruotsinkielisiä muutti kaupunkiin Tomiosta ja myös Ruotsin

eteläosista, ja melko lyhyessä ajassa Haaparanta peri Tomion roolin

vahvana ruotsinkielisenä pesäkkeenä muuten suomenkielisellä seudulla.

Haaparannan apologistikoulu

Tomion menetys merkitsi myös, että Ruotsi menetti alueen ainoan kou-

lun, vuodesta 1630 toimineen ns. Tomion pedagogian. Vuoden 1820

koulujärjestyksen mukaan oppilaitokset jaettiin kahteen ryhmään: oppi-

kouluihin ja apologistikouluihin. Haaparanta sai vuonna 1833 ns. alemm-

an apologistikoulun. Apologistiluokkia oli ollut vuoden 1724 koulujärje-

styssäännöstä lähtien. Siinä ne merkitsivät erityisiä koululuokkia, joissa 56

annettiin kirjoitustaidon ja luvunlaskun opetusta siinä määrin, että se

vastasi käytännön tarpeita erilaisissa porvarillisissa ammateissa. Nykyisen

terminologian mukaan tämä vastaisi lähinnä kauppakouluja (kreikan

apologizesthai = hoitaa tilejä). Ensimmäisenä vuonna kouluun otettiin

kymmenen oppilasta.

Ennen koulun perustamista Alatomion pitäjänmiehet olivat esittäneet

toivomuksiaan. Suunnilleen samanaikaisesti Ylitomion pitäjänmiehet

olivat korostaneet seudun tarvitsevan koulua. Erityisesti oli huomautettu,

että koulun opettajan pitäisi olla suomenkielinen, koska väestö oli suurim-

maksi osaksi suomenkielistä. Koulun sijoituksesta tuli siten kiistakysy-

mys. Ylitomiolainen valtiopäivämies Eric Mörtberg oli ehdottanut koulun

sijoittamista kotikyläänsä, kun taas Kainuusta (Kalixista) kotoisin oleva

valtiopäivämies Johan Jacob Rutberg vaikuttaa puhuneen valtakunnanta-

solla Haaparannalle sijoittamisen puolesta. Alueen pitäjänmiehiltä koulun

perustamiselle saatu välitön vastakaiku johtui ilmeisesti osittain siitä, että

Tomion koulua varten aikaisemmin varattu palkkamääräraha oli nyt

kokonaisuudessaan käytettävissä uutta koulua varten. Haaparannan apolo-

gistikoulun alkaessa toimintansa vuonna 1833 korostettiin, että pääpaino

pitäisi panna ”ruotsin kielen opetukselle”. Tämän muotoilun taustalla oli

jo vuoden 1649 koulujärjestyksessä vahvistettu ns. valtakunnankieliperiaa-

te, jonka mukaan kaikissa valtakunnan kouluissa oli noudatettava samaa

ääntämystä. Silloin otettiin käyttöön muotoilut kuten ”...on opetettava

kaunista ja sujuvaa kirjoittamista ruotsin kielellä” ja ”...kirjeiden laati-

mista puhtaalla ja kauniilla ruotsin kielellä”.

Oulusta lähtöisin oleva piispa Frans Michael Franzén, joka Hämösan-

din piispan ominaisuudessa toimi koulun tarkastajana, huomautti vuodelta

1840 peräisin olevassa muistiossa suomen kielen opetuksen puuttumisesta

koulussa. Hän korosti mi ten tärkeätä on, että seudulla on suomenkielen-

taitoisia virkamiehiä, jotka pystyivät toimimaan ilman tulkkia suomenkie-

listen keskuudessa. Koulun suomenkielisille oppilaille piti piispan mukaan

opettaa ruotsin kielen kieliopin lisäksi myös suomen kielioppia. Suomea

alettiin opettaa neljä tuntia viikossa, mutta vain muutaman vuoden kulut-

tua, vuonna 1847, suomi katosi lukujärjestyksestä. Suomi tuli takaisin

oppiaineeksi apologistikoulua seuranneessa oppilaitoksessa vasta 1900-

luvulla.

Kansakoululaitos syntyy

Ruotsin vuodelta 1842 peräisin oleva kansakoulusääntö edellytti, että joka

pitäjässä olisi viiden vuoden kuluessa säännön vahvistamisesta ainakin

yksi, mieluimmin pysyvä koulu. Kesti kuitenkin kymmenen vuotta ennen

kuin Tomionlaakso sai ensimmäisen kansakoulunsa Haaparannalle perus-

tetun koulun muodossa. Koulusta ei kuitenkaan tullut heti pysyvää ja

vaikuttaa kestäneen aina vuoden 1854 kevääseen, ennen kuin opetus pääsi

alkamaan. Ainakin alussa opetusta annettiin pelkästään ruotsin kielellä.

Vuonna 1867 Haaparannan kaupunki perusti oman, muusta pitäjästä eli

Alatomion maaseudusta, riippumattoman, erillisen kouluneuvoston.

Kiinteässä kaupunkikoulussa opetuskieleksi tuli ruotsi, kun taas maaseu-

dun kiertokoulussa opetettiin suomeksi.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

57

Kaupungin ensimmäinen alakoulun opettaja oli Angelika Laestadius,

lestadiolaisen herätysliikkeen perustajan Lars Levi Laestadiuksen tytär.

Hän toimi Haaparannalla 1867-1901. Kaarle Kustaan kunnassa, jonka

keskuspaikkakunta oli Karunki, kouluopetus pääsi käyntiin myöhemmin

kuin Haaparannalla. Opetusta annettiin suomeksi. Ensimmäinen opettaja

oli Yli-Kainuusta (Överkalix) kotoisin oleva Jöns Wennberg, joka oli

valmistunut Härnösandin seminaarista ja joka oli oppinut suomea työs-

kennellessään karvarinoppilaana Tomiossa.

Kansakoulun leviäminen toteutui hitaasti myös muissa Tomionlaakson

osissa, mm. siksi että pitäjät olivat laajoja ja sitäpaitsi köyhiä, mutta

osittain myös sen takia, että oli vaikea hankkia suomenkielentaitoisia

opettajia ja suomenkielisiä oppikirjoja. Vielä 1860-luvun alussa kouluja

oli vain yksitoista.

Opetusta annettiin aluksi pelkästään tai lähes pelkästään lasten äidin-

kielellä, suomeksi. Oppikirjat hankittiin Suomesta ja ne olivat usein

paragloss-tyyppisiä, joissa toisella palstalla oli ruotsinkielinen teksti ja

sen vieressä suomenkielinen. Oppikirjat hankittiin mm. Oulusta. Vähi-

tellen otettiin käyttöön vapaaehtoinen ruotsin opetus, jota annettiin alussa

vain lahjakkaammille oppilaille ja vanhempien suostumuksella.

Myös ruotsin opetusta annettiin suomeksi ja enimmäkseen sisäluvun

ja käännösharjoitusten muodossa. Opetuksessa käytetty menetelmä oli

samanlainen kuin oppikoulujen antamassa vieraiden kielten opetuksessa.

Vähitellen ruotsin tunneilla siirryttiin opettamaan ruotsiksi. Vuonna 1885

ruotsin kieltä oli alettu opettaa kaikissa kansakouluissa Tomion kansakou-

luntarkastajan piirissä ja myös suuressa osassa sen pienemmistä kansa-

kouluista ja alakouluista. Ruotsinkielistä opetusta oli vähän kerrassaan

alettu soveltaa monin paikoin, kuten Korpilompolossa jo vuonna 1860

(”myös opetusta ruotsiksi”).

Suomalaisseutujen opettajakoulutus

Vuoden 1873 marraskuussa kansakouluntarkastaja Zacharias Grape laati

ehdotuksen suomalaisseutujen koululaitoksen parantamisesta. Grape

väitti, että kansanopetus suomenkielisillä seuduilla asukkaiden vieraan

kansallisuuden, heidän varattomuutensa ja laajalle alueelle levinneisyy-

tensä johdosta aiheutti suurempia kustannuksia kuin muualla Ruotsissa.

Hän anoi valtion määrärahoja mm. suurempiin stipendisummiin suomen-

kielisille seminaariopiskelijoille, palkkalisää seudun opettajille ja valti-

onavustusta uusien kansakoulujen ja varsinkin alakoulujen perustamiseen.

Tähän sisältyi myös esitys alakoulunopettajaseminaarin perustamisesta

”suomalaisia seurakuntia” varten.

Vuoden 1874 valtiopäivillä Grapen ehdotus tuli esille hallituksen

esityksenä. Valtiovaliokunta puolsi esitettyä erityistä opettajakoulutusta

suomalaisseutuja varten, mutta se halusi sijoittaa tämän Hämösandiin eikä

Haaparannalle niin kuin oli ehdotettu. Sijoituskysymyksen vastakkaisuu-

ksista huolimatta valtiopäivät päättivät erityisestä ”suomalaisseutujen

määrärahasta” ja alakoulunopettajaseminaarin perustamisesta Haapar-

annalle.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

58

Seminaarin opetuskieli oli aluksi suomi niin kuin kansakouluissakin. Skr. 1994/95:1

Tämä oli välttämätöntä, koska oppilaat olivat pelkästään suomenkielisiä. Bilaga 1

Ruotsia luettiin vain oppiaineena, mutta sen katsottiin olevan tärkein aine.

Seminaarin oppikurssia laajennettiin vuonna 1877 kahteen vuoteen ja

1884 kolmeen vuoteen. Samalla kun kolmas vuosikurssi otettiin käyttöön,

tuli myös opetuskieleen muutos niin että kolmannen luokan opetus tapah-

tui kokonaan ruotsin kielellä. Sen jälkeen seurasi vähittäinen muutos

ruotsalaistamista kohti. Lukuvuonna 1882-83 seminaarin harjoituskoulus-

sa (kansakoulussa) annettiin ensimmäistä kertaa opetusta kokonaan ruot-

siksi.

Vuonna 1891 vahvistettiin kirkonkuulutuksessa ennen syyslukukauden

alkua seminaariin pääsyn ehdoksi, että hakijalla oli ”sellaiset tiedot

ruotsin kielessä, että hän pystyi seuraamaan opetusta, jota annetaan

pelkästään kyseisellä kielellä”. Oltuaan aluksi oppiaine ruotsista oli tullut

opetuskieli, kun taas suomesta nyt tuli oppiaine. Vuonna 1899 suomen

kielen taito poistettiin pääsyvaatimuksista.

Täysin ruotsalainen kansakoulu

Ennen 1880-lukua ainoastaan Tomionlaakson kirkonkylissä oli kuusi-

luokkaisia kouluja. Sitäpaitsi koulujen varustelu oli puutteellinen. Ennen

Haaparannan seminaarin syntymistä opettajat olivat usein epäpäteviä.

Heidän ruotsin kielen taitonsa oli puutteellinen eikä heillä yleensä ollut

mitään muodollista koulutusta suomen kielessä.

Kustannussyistä monet pitäjät eivät katsoneet voivansa perustaa kouluja

siinä tahdissa kuin ne itse halusivat ja valtiovalta oli toivonut. Tämän

asenteen johdosta hallitus päätti perustaa neljä kiinteätä koulua valtion

kustannuksella, nimittäin Lappträskiin, Nikkalaan, Teurajärvelle ja Turto-

laan/Svansteiniin. Valtio vastaisi opettajien palkkauksesta ja antaisi

kunnille vuokra-avustusta koulun tiloihin. Parissa tapauksessa, Lappträs-

kissä ja Teurajärvellä, valtio kustansi myös koulutalon ja opettajien

asunnot. Valtionavustuksen ehtona oli, että vain ruotsia käytettäisiin

opetuskielenä. Yhä useammat kunnat anoivat nyt valtionkouluja. Vuonna

1919 niitä oli 91 kappaletta.

Kielikysymysasenteita 1800-luvulla

Norrbottenin maaherra luonnehti 1847 tomionlaaksolaisten asennetta

ruotsin kieleen seuraavalla tavalla: ”suomenkielinen rahvas oivaltaa myös

ruotsin kielen ymmärtämisestä koituvan edun ja haluaa siksi oppia itse,

mutta etenkin saada lapsensa oppimaan kielen, ja tämän takia se usein

kustantaa näiden oleskelun ruotsinkielisissä pitäjissä”. Koska vastaavan-

laisia lausuntoja on tavattu useita, tämän lainauksen katsotaan kuvastavan

kansan todellista käsitystä.

Maaherra P. H. Widmark lausui vuonna 1860 miten hyödyllistä on,

että väestö sai opetusta ”...suomen kielen lisäksi myös ruotsin kielen 59

taidossa, jotta tästä kielestä myöhemmin voisi tulla suomalaisen kansan-

heimon keskuudessa, ellei yleisesti vallitseva, niin ainakin useimpien

taitama kieli Widmarkin katsotaan myös olleen ensimmäinen, joka

antoi lausunnon ruotsin kielen taidon poliittisesta merkityksestä tässä

suomenkielisessä rajamaakunnassa. Kieliolot, ts. Tomionlaakson kielelli-

nen eristäytyminen muusta Ruotsista, saattoivat poliittisesta näkökulmasta

vaikuttaa vaaralliselta. Widmarkille kaksikielisyys oli toivottava poliitti-

nen tavoite.

Vuoden 1874 valtiopäivillä suomalaisseutujen seminaarista käydyssä

keskustelussa mm. S. A. Hedin ja ministeri Gunnar Wennerberg puolsivat

sen sijoittamista Haaparannalle, kun taas maamiespuoluelaiset Emil Key

ja kreivi A.R. Posse olivat sitä vastaan. Viimeksimainitut pelkäsivät, että

suomenkielisen alakoulunopettajaseminaarin sijoittaminen rajakaupunkiin

edistäisi ”Suomen kansallisuuden” muuttoa maahan.

1880-luvun lopulla mm. Norrbottenin läänin maaherra ilmaisi huolensa

siitä, että Haaparannan seminaari ei vaikuttanut täyttävän tehtäväänsä eli

antaa suomenkielisille oppilaille tarpeeksi hyvää ruotsin kielen taitoa ja

ehdotti, että se siirrettäisiin täysin ruotsinkieliselle paikkakunnalle. Eh-

dotuksen taustalla oli pelko ”suomen kielen laajenemisesta”. Tätä eh-

dotusta arvostelivat kovasti kansakoulunopettaja Grape, mies, joka oli

ehdottanut erityistä seminaaria suomalaisseudulle, sekä tuomiokapituli.

Heidän motiivinsa olivat periaatteessa samantapaiset kuin maaherran

ehdotuksessa. Tulisi välttää luomasta vastarintaa seudulla viranomaisten

pyrkimyksiä vastaan, koska seminaarin tehtävänä oli toimia kilpenä

fennomaniaa vastaan.

Kun Mataringiin (Ylitomioon) perustettiin kansankorkeakoulu 1899

sanoivat valtiopäivämies Georg Kronlund ja muut, että kansankorkea-

koulun tehtävänä oli toimia ”ruotsin kielen viljelyn ja ruotsalaisen kult-

tuurin varustuksena itärajallamme”:

"Fennomaanien propagandan huomioonottaen eristäytyneen suo-

menkielisen väestön olemassaolo maamme rajojen sisällä merkit-

see tiettyä vaaraa Ruotsille suhteessa itäiseen naapuriin."

Myös silloinen monarkki, Oskar II, kirjoitti päiväkirjaansa vastaavan-

laisesti:

"Oli nimittäin kaikin tavoin vastustettava toisella puolella rajaa

asuvien fennomaanien aivan liian pitkään esteettä harjoittamaa

suomen kielen levittämistä Norrbottenin läänissä. Entisinä aikoi-

na liberaalinen patriarkaalinen hallituspolitiikka, jollainen usein

on vallinnut kunnon Ruotsissamme, on melko kevytmielisesti

aliarvioinut sellaisen kielisuuntauksen vaarat. Minä en suinkaan

ummistanut niiltä silmiäni, ja tästä todistavat lukuisat toimenpi-

teet, kuten seminaarin ruotsalaistaminen, uudet ruotsalaiset kan-

sakoulut Tomionlaaksossa, tiet, ruotsinkielinen vapaaehtoiskoulu

suomenkielisille jne. "

Puolustuspoliittisilla, mutta ilmeisesti myös kansallismielisillä argu-

menteilla oli kaikesta päättäen suuri merkitys luotaessa kieli- ja koulutus-

politiikkaa Tomionlaaksossa 1800-luvun lopulla. 1870-luvun viisivuotis-

kertomuksissa läänin viranomaiset saattoivat ilmoittaa, että ruotsin kielen

taito oli käynyt yhä tavallisemmaksi rannikon ”suomalaisissa” pitäjissä.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

60

Maaherra Husberg raportoi vuonna 1897, että suomen ja ruotsin kielen Skr. 1994/95:1

väliset suhteet olivat muuttuneet ruotsin kielen eduksi. Bilaga 1

Vuoden 1919 suomalaisseutujen mietintö

Ns. suomalaisseutujen mietinnön taustalla oli vuoden 1917 valtiopäivien

toisessa kamarissa nostettu aloite. Siinä esitettiin täydellistä selvitystä

Norrbottenin läänin kansakoululaitoksesta. Vaikka suomalaisseutujen

koululaitoksen katsottiin edelleenkin olevan resurssien puolesta suositussa

asemassa valtion 225 000 kruunun erityismäärärahan ansiosta, joka

myönnettiin ”kansanopetuksen edistämiseksi valtakunnan pohjoisimmilla

seuduilla asuvien suomalaisten keskuudessa”, tarvittiin aloitteentekijän

mielestä lisätoimenpiteitä kiinteiden koulujen ja riittävän työtupamäärän

perustamiseksi. Aloitteentekijän mukaan työtupajärjestelmällä oli suuri

merkitys annettaessa suomenkielisille lapsille hyvä ruotsin kielen taito.

Valtiopäivien Kuninkaalliselle Majesteetille osoittamassa kirjeessä

korostettiin, että komitean oli ennen kaikkea selvitettävä, miltä paikka-

kunnilta vielä puuttui järjestetty koululaitos ja missä määrin oli mahdol-

lista korvata monin paikoin esiintyvät pienet kansakoulut täydellisillä

kansakouluilla. Opettajien koulutusta ja varsinkin heidän kykyään opettaa

valtakunnan kielellä ja valtakunnan kieltä piti myös parantaa. Myös

uusien opetusvälineiden ja uusien pedagogisten menetelmien tarvetta tuli

tutkia.

Valtiopäivien kirjelmässä korostettiin kuitenkin, että tarmokkaammin

harjoitetun ruotsin kielen opetuksen tarkoituksena ei pitäisi olla tukah-

duttaa tai hävittää suomen kieltä, vaan että sen sijaan tämän rajaseudun

väestölle annettaisiin tilaisuus oppia puhumaan kahta kieltä.

Asetettua komiteaa johti piispa Olof Bergqvist. Muiksi jäseniksi tulivat

ruustinna Amanda Nyman Haaparannalta, kansakouluntarkastaja N.J.F.

Almqvist Skellefteåsta, agronomi W.L. Wanhainen Luulajasta (lähtöisin

Pajalasta) ja kansakoulunopettaja E. U. Eriksson Karungista.

Komitea laati melko laajan taustakuvauksen yleisistä oloista, kuten

väestön levinneisyydestä ja syntyperästä, elinkeinoelämästä, kulttuuri-

oloista ja uskonnosta, mutta tehtävänsä mukaisesti se omisti olennaisimm-

an osan kouluolojen selvittämiselle sekä koululaitoksen aineellisille edel-

lytyksille piiri piiriltä.

Lähes puolet yli 400 sivusta omistettiin itse ehdotukselle. Mietinnössä

käsitellyt kouluaineet olivat äidinkieli (= ruotsin kielen opetus), kotiseu-

tuoppi ja kristinuskon opetus. Jotta saataisiin selville paikkakuntalaisten

käsitys täysin ruotsinkielisestä opetuksesta järjestettiin asiantuntijako-

kouksia eri kirkonkylissä. Haaparannan seminaarin silloisen rehtorin

Hugo Tenerzin mukaan kokouksien osanottajat olivat valtaosin pappeja,

opettajia ja muita ruotsinkielentaitoisia ja vain harvoin tuli muiden asuk-

kaiden, ts. rahvaan, käsitys esille. Näiden kokouksien mielialat olivat

mitä suurimmassa määrin ruotsin kielen puolella. Suomen kielen opetuk-

seen suhtauduttiin joko suorastaan vihamielisesti tai sitä pidettiin tarpeet-

tomana, koska kansa osasi jo suomea. Joissakin näistä kokouksista,

nimittäin Junosuannossa, Karesuannosssa, Korpilompolossa, Mataringissä

61

(Övertomeå) ja Tärännössä, esitettiin toivomus, ”että ruotsin kielen Skr. 1994/95:1

opetuksen ohella annettaisiin jossain määrin myös suomen kielen opetu- Bilaga 1

sta”.

Kouluneuvostojen puheenjohtajat, jotka melkein poikkeuksetta olivat

pappeja, vastasivat kyselyihin suhtautumisesta suomen kieleen. Vain

kolme näistä oli suomen kielen opettamisen tai suomen apukielenä käyttä-

misen kannalla. Kirkkoherra P. O. Pettersån Korpilompolosta korosti,

että

”Itse kukin haluaa mieluummin tutustua kristinuskoon omalla äidin-

kielellään. ...Jos ruotsalaistamistyön annetaan mennä niin pitkälle, että

kansa ei saa tutustua kristinuskoon äidinkielellään, tämä on erittäin arka

asia, samoin kuin aikaisemmin norjalaisten kansallistamispyrkimykset

lappalaisten keskuudessa ja nyt viimeksi saksalaisten puolalaisten kes-

kuudessa suorittamat toimet selvästi osoittavat. Tässä suhteessa on väl-

tettävä kaikkea, joka vaikuttaa sorrolta; sillä muuten voi käydä niin, että

Euroopan yleinen mielipide haluaa puuttua siihen niin kuin vuonna 1901,

jolloin koko Euroopassa syntyi meteli siitä, että puolalaiset lapset

”avaient été violemment frappés par leurs instituteurs allemands pour

avoir refusé de réciter leur catéchisme en allemand”. 3 Useimmat jakavat

varmaan ajatuksen, jonka silloin lausui eräs äiti: ”Je veux bien que les

petits apprennent 1’allemand pour étre savants, mais je veux qu’ils

sachent le catéchisme en polonais, pour pouvoir prier avec nous”. 4

Sopivasti muuttamalla näitä sanoja voitaisiin soveltaa suomalaisseutujen

oloihin.

Maaviskaali J. Waara-Grape, Karesuannon koulunjohtokunnan pu-

heenjohtaja, perusteli tiettyä suomen opetusta seuraavasti:

”Suomen rajalla asuvan Ruotsin alamaisen on käytännön elämässä

usein pakko käyttää suomen kirjakieltä. ... Vanhemmat haluavat yleensä,

että he oppivat sen (= ruotsin). He haluavat kuitenkin myös, että lapset

osaavat myös lukea ja kirjoittaa suomea.”

Pettersån halusi siis, että kristinuskon opetus tapahtuisi suomeksi,

maaviskaali Waara halusi suomen kirjakielen opetusta tunnin viikossa

kansakoulun ylimmällä luokalla ja sen lisäksi Vittangin rovasti Georg

Bergfors sanoi, että suomea voitaisiin käyttää ”jossain määrin” apukiele-

nä alakoulussa. Kahdeksan muuta kouluneuvostojen puheenjohtajaa

vastasi jyrkästi ”ei” kysymykseen, joka oli muotoiltu seuraavasti: ”Onko

mielestänne sopivaa, että opetusta annetaan myös suomen kielellä?”

Vastaavanlaisia kiertokyselyjä tehtiin opettajien keskuudessa. Nämä

eivät käsittäneet ainoastaan asenteita, vaan myös suomen kielen todellista

käyttöä opetuksen apukielenä. Kolmannes opettajista vastasi ”kyllä”

edellä mainittuun kysymykseen. Yksi ainoa näistä oli sitä mieltä, että

suomi pitäisi ottaa käyttöön opetusaineena. Kaarle Kustaan kunnassa,

Hietaniemessä, Ylitomiossa, Korpilompolossa ja Junosuannossa ei ollut

3 ovat saaneet kovakouraista kuritusta opettajiltaan kieltäydyttyään lukemasta kate-

kismustaan saksaksi.

4 Haluan mielelläni lasten oppivan saksaa, jotta heistä tulisi sivistyneitä, mutta

haluan heidän oppivan katekismuksen puolaksi, jotta he voivat rukoilla kanssamme.

62

yhtään opettajaa, joka puolsi minkäänlaista suomen kielen käyttöä. Tyy-

pillisiä huomautuksia ei-vastauksiin olivat suomalaisseutukomitean mu-

kaan seuraavat:

* Kukaan lasten vanhemmista ei halua, että lapset oppivat suomea.

* Miksi opettaa lapsille suomea, kun he jo osaavat tätä kieltä?

* Kysymys olisi uudesta kielestä, suomensuomesta, sillä Tomion-

laakson suomi on vain murre.

* Me viime aikojen opettajattaret emme ole päteviä opettamaan

suomea.

* Lapset eivät yrittäisi koulussa, he eivät ajattelisi ja siksi he eivät

oppisi ruotsia.

Opettajien keskuudessa suoritetun kyselyn mukaan noin 38 prosenttia

opettajista käytti suomea apukielenä.

Komitea päätyi mm. siihen johtopäätökseen, että valtiolla oli syytä

”jatkuviin uhrauksiin”, ts. tarvittiin edelleenkin suuria määrärahoja

suomalaisseutujen kansakoululaitoksen rakentamiseen. Pääsyynä oli

suomalaiskansallinen kiihotus, jota komitean mukaan oli esiintynyt raja-

seudulla Suomen puolelta:

...ulkoapäin tätä pohjoisimman Ruotsin osaa kohtaan suunnattu huo-

mio. Tämä vieras mielenkiinto on myös, niin kuin aikaisemmin on

lyhyesti huomautettu, ilmennyt agitaationa, jonka ilmeinen tarkoitus

on ollut vastustaa kaikin tavoin ruotsin opetusta Norrbottenin suomea

puhuvissa osissa.

Komitea viittasi myös siihen, että kansa itse halusi oppia ruotsin kieltä.

Äidinkielenopetusta (= ruotsin opetus) sellaisenaan pidettiin kuitenkin

tyydyttävänä eikä sen katsottu tarvitsevan lisätunteja sen jälkeen, kun

koko valtakuntaa varten tehty vuoden 1919 opetussuunnitelma oli tullut

voimaan. Sen sijaan olisi laadittava uutta opetusaineistoa erityisesti suo-

malaisseutujen kouluja varten. Sen lisäksi ruotsinkieliselle kristinuskon

opetukselle olisi annettava suurempi tuntimäärä. Sitä olisi lisättävä kah-

desta kolmeen tuntiin viikossa. Tätä perusteltiin mm. väestön voima-

kkaalla kiinnostuksella uskontoon. Mietinnön mukaan opettajien kotise-

ututietouden koulutusta olisi myös parannettava. Yhteenvetona komitea

totesi, että neljä vuosikymmentä aikaisemmin aloitetun ruotsinkielisen

opetuksen tulisi jatkua entiseen tapaan ja ettei suomen kielen opetus ollut

tarpeen.

Komitean jäsen Wanhainen esitti komitean enemmistöstä eriävän mieli-

piteensä pitkässä kirjelmässä. Hän oli sitä mieltä, että koulutyön pitäisi

johtaa todelliseen kaksikielisyyteen. Hän kiisti myös mietinnössä suomen

kielen käyttöä vastaan esitetyt perustelut, jotka hänen mielestään olivat

täynnä vastakohtia: Nimittäin että toisaalta väestö jo osasi tarpeeksi hyvin

suomea, toisaalta että Tomionlaakson suomi oli vain murre ja toisaalta

Suomessa käytettävä suomi olisi uusi kieli tomionlaaksolaisille. Vastaa-

vanlaisin perustein voitaisiin Wanhaisen mukaan lakkauttaa äidinkielen

opetus kaikissa valtakunnan kouluissa.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

63

Vuoden 1928 kielipetitio

Vuoden 1928 helmikuussa kahdeksan Tomionlaakson opettajaa jätti

kouluylihallitukselle kirjelmän, jossa he ehdottivat että suomi pitäisi ottaa

käyttöön sekä opetuskielenä että oppiaineena. Heidän perustelunsa olivat

toisaalta oman äidinkielen taidosta koituva yleinen hyöty, toisaalta se, että

suomen kielen taito vastasi ”poliittisen elämän vaatimuksia”. He vaativat

myös suomen kielen osaamista suomalaisseuduilla vaikuttavilta opettajilta,

yliopettajilta ja kouluntarkastajilta.

Kielianomus - kielipetitio - joksi opettajien kirjelmää kutsuttiin, herätti

voimakkaita tunnepitoisia reaktioita varsinkin monien koulumaailmassa

toimivien keskuudessa. Mahdollisesti opettajapetition vaikutuksesta silloi-

nen opetusministeri ehdotti vuonna 1932, että suomi otettaisiin vapaaeh-

toiseksi aineeksi lakisääteisen opetuksen puitteissa. Asia kaatui varsinkin

ensimmäisen kamarin valtiovaliokunnan puheenjohtajan, Luulajan piispan

Olof Bergqvistin vastustukseen. Hän oli ollut myös suomalaisseutukomi-

tean puheenjohtaja. Hän edusti samaa näkemystä, jota kuningas Oskar II

oli ilmaissut vuosisadanvaihteessa, kun Tomionlaakson kansankorkeakou-

lu perustettiin: kielikysymys oli pohjimmiltaan puolustus- ja turvallisuu-

spoliittinen kysymys.

Kolme vuotta myöhemmin ehdotus vapaaehtoisesta suomen kielen

opetuksesta tuli kuitenkin hallituksen esityksenä valtiopäiville, tällä kertaa

opetusministeri Arthur Engbergiltä. Hänen mielestään oli ”oikea periaate,

että kaksikielisen väestön keskuudessa kouluopetus järjestettäisiin niin,

että jokainen saa mahdollisuuden oppia lukemaan ja kirjoittamaan äidinki-

eltään”. Tämä voitaisiin järjestää jatkokoulun puitteissa. Valtiopäivät

olivat Engbergin esityksen kannalla, mutta käytännössä sillä ei ollut

menestystä. Epäonnistumiseen vaikutti osaltaan se, että jatkokoulu suh-

teellisen pian hävisi kun kouluvelvollisuutta pidennettiin kuudesta seitse-

mään vuoteen.

Mipaaehtoinen lukiosuomi

Haaparannan apologistikoulu kehittyi yleiseksi oppikouluksi, jossa vuonna

1909 voitiin ensi kertaa suorittaa reaalitutkinto. Koulusta tuli 1935 ns.

korkeampi yleinen oppilaitos, joka Luulajan jälkeen oli toinen Norrbotte-

nin läänissä. Oppilaspohjaksi tuli koko pohjoinen ja itäinen Norrbotten:

Haaparannalta ja Kalixista etelässä Jällivaaraan, Kiirunaan ja Karesuanto-

on pohjoisessa. Suomi oli Haaparannan lukion opetussuunnitelmassa jo

ensimmäisestä lukuvuodesta lähtien. Valinnaisaineista voi nimittäin yhden

nykykielen vaihtaa suomeen.

Silloinen rehtori teki aloitteen valintamahdollisuuksien lisäämisestä

niin, että suomi vuodesta 1938 voitiin valita lisäaineeksi. Kesti kuitenkin

vuoteen 1944 ennen kuin suomen kielen opetus pääsi käyntiin ja se

lakkasi jo parin vuoden kuluttua. Opetus aloitettiin uudelleen 1950-luvun

puolivälissä, jolloin oppilaat saivat mahdollisuuden lukea suomea ylimää-

räisenä, vapaaehtoisena valinnaisaineena. Tämä opetus oli sen jälkeen

käynnissä suurin piirtein 1970-luvun koulu-uudistuksiin saakka, jolloin

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

64

siirtolaisopetuksen toimenpiteitä alettiin soveltaa myös Tomionlaaksossa. Skr. 1994/95:1

Ajoittain noin sata oppilasta vuodessa luki vapaaehtoista suomea lukion Bilaga 1

kahdella ylimmällä vuosikurssilla, mikä 1950-luvunpuolivälissä ja lopulla

vastasi noin kolmatta osaa lukion suomea puhuvista oppilaista.

Vuonna 1961 Haaparannan lukion silloinen rehtori ehdotti, että suo-

mesta tulisi pakollinen valinnaisaine samaan tapaan kuin esimerkiksi

venäjä ja espanja. Ehdotus kariutui kuitenkin opettajakollegion enem-

mistön vastustukseen, ja kouluylihallitus (SÖ) seurasi kollegion enem-

mistön käsitystä, nimittäin että myös Haaparannan oppilaiden piti suorit-

taa tavallinen ruotsalainen ylioppilastutkinto: tämän mukaan tutkinto,

jossa suomi olisi valinnaisaineena, ei olisi kilpailukelpoinen Ruotsin

työmarkkinoilla.

Suomen kielen puhuminen kiellettiin koulussa

Monin paikoin maailmassa vähemmistökielten käyttö kouluopetuksessa

ja myös koulun välitunneilla on ollut kielletty. Sellaisia kieltoja on rapor-

toitu mm. Walesista ja Skottlannista, Uudesta Seelannista ja Tyynen

meren Cook-saarilta ja Pohjolassa Suomesta (saamen kieltä vastaan) ja

Norjasta (suomea vastaan). Tomionlaaksossa kieltoa on sovellettu eri

paikkakunnilla 1900-luvun alusta lähtien. Ilmeisesti sitä on sovellettu

ankarammin pienten kylien kouluissa kuin suuremmilla paikkakunnilla.

Kaikkein johdonmukaisemmin kieltoa on sovellettu työtuvissa. Kaikesta

päättäen alunperin kiellon suomen kielen käyttämisestä välitunnilla laati-

vat paikalliset kouluviranomaiset, ei kouluylihallitus.

Kaksikielisyystutkija Nils Erik Hansegårdin huomautettua vuonna 1957

kouluylihallitukselle tämän kiellon olemassaolosta se lakkautettiin. Kou-

luylihallitus muistutti uudelleen kiellon lakkauttamisesta vuonna 1965.

Samana vuonna kun suomen kielen käyttökielto lakkautettiin, vahvistettiin

Tomionlaakson Övertomeån kirjastolle uudet säännöt. Muutos merkitsi,

että kirjasto sai oikeuden hankkia suomenkielistä kirjallisuutta, mikä ei

sitä ennen ollut mahdollista. Silloin tällöin on käyty keskustelua mah-

dollisuuksista perustaa Övertomeån Mataringissa sijaitsevan Tomionlaak-

son kansankorkeakoulun ja Pohjoiskalottikirjaston yhteyteen kulttuuri- ja

tutkimuskeskus Tomionlaakson suomen ja tomionlaaksonsuomalaisen

kulttuurin tutkimus- ja kehitystyötä varten.

Vuoden 1962 opetussuunnitelmassa suomen kieli otettiin valinnaisai-

neeksi peruskoulun yläasteelle niillä paikkakunnilla, joilla suomea puhut-

tiin. Tämä ei kuitenkaan saanut suurtakaan merkitystä ja vain harvalla

paikkakunnalla mahdollisuutta ylipäätään käytettiin hyväksi.

Kotikieliuudistus

Vuodesta 1970 lähtien mm. Norrbottenissa oli opetettu suomen kieltä

kotikielenä kokeilutoimintana. Tämä mahdollisuus tuli vuoden 1969

peruskoulun opetussuunnitelman (Lgr 69) toteutuessa. Jo ensimmäisenä 65

vuonna Tomionlaaksossa kotikielenopetukseen osallistui noin 400 oppilas-

5 Riksdagen 1994/95. 1 saml. Nr 1

ta. Kolmen vuoden jälkeen osanottajien määrä oli 800 oppilasta. Sen

jälkeen oppilasmäärän nousu pysähtyi ja vielä seitsemän vuoden jälkeen

oppilaita oli noin 800, mikä ei vastannut odotettua kehitystä. Opetusväli-

neet noudettiin aluksi Suomesta ja opetuskielenä oli Suomessa käytetty

yleiskieli.

Kuten tunnettua, tomionlaaksolaiset oppilaat kokivat usein oman

Tomionlaakson suomen ja yleissuomen välisen eron aivan liian suurena

ja monet oppilaat luopuivatkin opetuksesta. Joissain kouluissa ”luopujien”

määrä oli 90 prosenttia lukukauden alussa alkaneesta osanottajamäärästä.

Tästä syystä läänin koululautakunta otti käyttöön ”uusvanhan” pedagogii-

kan, periaatteena että lähdettäisiin ”tunnetusta”, tomionlaaksonsuomesta

ja siirryttäisiin vähitellen ”tuntemattomaan” yleissuomeen, ts. suomen

kielen opetuksessa tomionlaaksonsuomi olisi lähtökohtana ja tämä saisi

suuren tilan opetuksessa ennen kuin siirryttäisiin opettamaan yleissuomea.

Käyttöönotettu uusi pedagogiikka lienee vaikuttanut siihen, että osanotta-

jien määrä alkoi jälleen nousta vuoden 1980 paikkeilla.

Kun kokeilutoiminta oli ollut käynnissä muutamia vuosia mahdollisuus

vakinaistettiin kotikielenopetuksen toteutuessa. Uudistuksesta päätettiin

valtiopäivillä vuonna 1976 ja se tuli voimaan lukuvuonna 1977/78.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

3.4 Suomi yliopistoissa

Yliopistotasolla suomen kielen opetus alkoi sata vuotta sitten, 1894,

jolloin Karl Bernhard Wiklund (1868-1934) sai suomen ja lapin kielen

opettajan viran Upsalan yliopistosta. Wiklundista tuli vuonna 1905 maan

ensimmäinen suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori. Häntä

seurasi 1933 hänen oppilaansa Björn Collinder. Jo Wiklundin aikana

professuuri muutettiin suomalais-ugrilaisten kielten, erityisesti lapin ja

suomen kielen professorinviraksi. Professuurin vertaileva suunta painottui

entisestään viime professorinvaihdossa 1982, jolloin professuuri sai

yleisemmän nimityksen suomalais-ugrilaisten kielten professuuri ilman

muuta täsmennystä.

Tukholman yliopistossa (vuoteen 1960 Tukholman korkeakoulu) suom-

en kielen opetus alkoi vuonna 1930, jolloin suomalainen lehtori Volmar

Bergh otettiin yliopiston palvelukseen. Bergh omistautui kymmenen

vuotta kestäneenä lehtorinkautenaan myös käytännön työlle Tukholman

suomalaisessa yhdistystoiminnassa ja hän omisti aikaansa myös Tukhol-

man Suomalaisen Seuran ja metsäsuomalaisten tutkimiseen. Vuonna 1965

perustettiin suomen kielen ja kulttuurin professorinvirka, jonka ensimmäi-

nen haltija oli Osmo Hormia. Hormia oli hyvin aktiivinen Ruotsin suo-

malaisessa yhdistys- ja kulttuurielämässä ja hän osallistui useiden valtiol-

listen siirtolaiskomiteoiden työhön. 1980-luvun puolivälissä Tukholman

professorinviran nimitys muutettiin ainoastaan suomen kielen professuu-

riksi.

Tukholman lisäksi myös Uumajan yliopistossa on ollut vuodesta 1973

suomen kielen professuuri. Lundin yliopistossa virolainen tutkija Julius

Mägiste aloitti vuonna 1947 suomalais-ugrilaisten kielten opetuksen. Hän 66

oli toiminut aikaisemmin itämerensuomalaisten kielten professorina

Tartossa. Seuraavana vuonna yliopisto sai suomen kielen ulkomaanleh- Skr. 1994/95:1

torin viran. Vuodesta 1977 lähtien, jolloin laitos itsenäistyi, sitä on Bilaga 1

nimitetty Suomalais-ugrilaiseksi laitokseksi. Tukholmassa ja Upsalassa on

1970-luvun puolivälistä lähtien kaksi koulutuslinjaa, suomi vieraana

kielenä ja suomi äidinkielenä. Tukholman yliopiston suomen kielen laitos

on ollut mukana suunnittelemassa maahan suomenkielistä korkeampaa

tulkkikoulutusta, joka alkoi 1973 ja laitos on siitä lähtien järjestänyt

tulkkikursseja ja ajoittain myös kääntäjäkoulutusta.

1970-luvun lopulta lähtien suomen kieltä opetetaan myös Göteborgin

yliopistossa. Opettajakoulutuksen yhteydessä suomea opetetaan myös

Luulajan korkeakoulussa, jolla on erityinen tomionlaaksonsuomalainen

painotus. Myös Örebron korkeakoulussa on annettu suomen kielen ope-

tusta muutamina vuosina 1970- ja 1980-luvulla.

Suomen kielen yliopisto-opiskelijoiden määrä nousi huomattavasti

1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun ja vakiintui sen jälkeen suh-

teellisen korkealle tasolle. Osittain tämä johtui Suomesta tulleiden opiske-

lijoiden suuresta määrästä. Opiskelijamäärä väheni sen jälkeen, mutta

viime vuosina se on noussut jonkin verran ainakin Upsalassa ja Tuk-

holmassa. Opiskelijoiden joukossa on 1970-luvulta lähtien kasvanut

niiden ruotsalaisten tai muiden opiskelijoiden osuus, jolla ei ole esitietoja

suomen kielessä.

Suomen kielen ja kirjallisuuden tutkijakoulutusta annetaan Lundin,

Tukholman, Uumajan ja Upsalan yliopistoissa. Opetusta suomen kielellä

annetaan osittain suomen kielen kurssien puitteissa, varsinkin suomi

äidinkielenä -linjalla. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa suomen-

kielistä opetusta annettiin muissakin aineissa, kuten esim. yritystaloudessa

ja kansantaloudessa Uumajan ja Upsalan yliopistoissa.

Ruotsin yliopistojen historian ensimmäisinä vuosisatoina yliopistoissa

opetettiin latinan kielellä ja kaikki väitöskirjat kirjoitettiin latinaksi.

Vuonna 1738 latinan valta murtui väitöskirjojen osalta Celsiuksen oppi-

laan ja tomionlaaksolaisen Anders Hellantin kirjoittaessa tutkielmansa

Tomionjoen lohenkalastuksesta sekä ruotsiksi että latinaksi. Ruotsin

yliopistojen historiassa ei sen sijaan ole hyväksytty suomea väitöskirjojen

kieleksi.

3.5 Suomenkielisyyden levinneisyys Ruotsissa

Useita satoja vuosia aina vuoden 1809 Hamman rauhaan saakka kestä-

neessä yhteisessä Ruotsi-Suomen valtakunnassa suomen ja ruotsin kielen

maantieteellistä levinneisyyttä voidaan hieman yksinkertaistaen luonnehtia

seuraavasti: ruotsi keskustassa, suomi periferiassa. Tämä viittaa siihen,

että ruotsi oli osittain hallintokieli, joka oli yhteinen koko valtakunnan

keskustassa Turku-Tukholma-akselilla, jossa Tukholma Kustaa Vaasan

ajoista lähtien oli saanut yhä vahvemman aseman, osittain yleisimmin

esiintyvä kieli näiden keskuspaikkakuntien lähistöillä, kun taas suomea

esiintyi valtakunnan laidoilla, Itä-Suomessa, valtakunnan pohjoisosissa ja

jonkin verran myös länsiosissa. Kaiken kaikkiaan ruotsi levisi enemmän 67

valtakunnan ruotsinkielisen osan uudisraivaajien keskuudessa, suomi taas

vastaavasti suomenkielisessä valtakunnanpuoliskossa. Suomenkielisten Skr. 1994/95:1

osuus valtakunnan koko väkiluvusta oli noin neljännes. Bilaga 1

Ajoittain suomenkielisyys on kuitenkin ollut suhteellisen laajalle levin-

nyttä myös Ruotsin keskiosissa. Vaikkakin suuri osa Tukholmaan suom-

alaisesta valtakunnanpuoliskosta muuttaneista oli ruotsinkielisiä, kotoisin

Pohjanmaalta ja Ruotsia lähinnä olevilta rannikkoseuduilta, on aina

keskiajalta lähtien merkittävä osa Tukholman väestöstä ollut suomenkie-

lisiä. Suomalaisen seurakunnan ensimmäisissä jäsenluetteloissa mm.

viininkantajat, timpurit ja kuskit näyttävät olleen merkittäviä ryhmiä.

Vuoden 1700 tienoilla Tukholman noin 60 000 asukkaasta noin 3 000

henkilöä eli nelisen prosenttia oli suomalaisia. 1500-luvulla Suomesta tuli

väkeä Uplantiin ja Mälarin laaksoon varsinkin maataloustöihin. Sitäpaitsi

Kustaa Vaasa ja hänen poikansa harjoittivat tietoista työvoiman värväystä

valtakunnan suomalaisesta puoliskosta Falunin, Salan ja muiden Bergsla-

genin kaivosten vuorenlouhintaan.

Hyvin tavallinen oli lisänimi Finne suomalaisen taustan omaaville

henkilöille, samoin paikannimi, jossa alkuosana oli Finn-, Salan kaivok-

sen tilikirjoissa esiintyi nimiä kuten Honkanen, Hämäläinen, Kyröläinen,

Liitinen, Lumiainen ja Kämppäinen. Suomalaisten suuri merkitys Ruotsin

kaivoselinkeinolle 1600-luvulla ilmenee myös siitä, että kaivoksia koske-

va asetuskokoelma, ns. vuorityöartikkelit, käännettiin suomeksi.

Toinen Suomesta värvätty ammattiryhmä olivat puosut ja kirvesmiehet,

sekä ruotsin- että suomenkieliset. He olivat tärkeä tekijä, kun Ruotsin

sotalaivasto 1680-luvulla järjestettiin uudelleen ja siirrettiin Karlskronaan

Blekingeen, joka oli valloitettu tanskalaisilta muutamia vuosikymmeniä

aikaisemmin. Karjalan ja Pohjanmaan rannikkoseuduilta asti muuttaneet

suomalaiset, joista monet eivät ylipäätään ymmärtäneet ruotsia, muodosti-

vat tähän aikaan noin kymmenen prosenttia Blekingen väestöstä.

Tomionlaaksolaisten ohella tunnetuin suomenkielinen väestöryhmä

nykyisen Ruotsin käsittävällä alueella olivat metsäsuomalaiset eli kaski-

suomalaiset, joiksi heitä joskus nimitettiin heidän käyttämiensä uusien

kaskenpolttomenetelmiensä ansiosta. He olivat suureksi osaksi lähtöisin

Savosta ja Keski-Suomen osista, varsinkin Rautalammin suurpitäjästä.

Ruotsin kruunu ja varsinkin Kustaa Vaasan nuorin poika, Kaarle herttua

(Kaarle IX), kannusti ajoittain tätä muuttoa. Muutto oli vilkkaimmillaan

vuosina 1570-1680. Se näyttää alkaneen Södermanlandissa Kaarle herttu-

an ruhtinaskunnassa ja Karlskogan seudulla, mutta jo aikaisin muuttoa

tapahtui myös Länsi-Götanmaalle ja Närkeen, ja se levisi Itä-Götanmaal-

le, Västmanlandiin, Gästriklandiin, Hälsinglandiin, Taalainmaalle ja

uusille alueille Vermlantiin, edelleen myös Norjaan. Varsinkin 1600-

luvulla suomalaiset kansoittivat osia Keski-Norrlannista.

Suomalainen uudisasutus on jättänyt jälkiä paikkakuntien nimistöön.

Monin paikoin Norrlannissa ja Vermlannissa ja niiden lähistöjen suoma-

laismetsissä on tuhansia suomalaisperäisiä tai puhtaasti suomalaisia pai-

kannimiä. Näitä on selostettu mm. tomionlaaksolaisen paikannimien

tutkijan Gunnar Pellijeffin ja Virosta sodan aikana muuttaneen professori

Julius Mägisten paikannimitutkimuksessa. Pellijeff toimi Upsalassa ja

Mägiste Lundissa. Orsan finnmarkin Noppikoski on esimerkki vielä 68

elävästä, täysin suomalaisesta paikannimestä. Toiset nimet ovat ruotsa-

laistuneet tai muuttuneet eri tavoin kuten Haukkamäki (Hökbacken) >

Håkkamägg. Paikannimet viittaavat usein maastonmuodostuksiin ja var-

sinkin sellaisiin, joilla on tekemistä kaskenviljelyksen kanssa.

Kirjallisuudessa esiintyy erilaisia tietoja metsäsuomalaisten kokonais-

määrästä. Eräiden arvioiden mukaan suomalaisten määrä Vermlannissa

oli 1600-luvun lopulla enintään 5 000-6 000. Vuodelta 1860 peräisin

olevan väestötilaston mukaan suomenkielisiä oli koko Ruotsissa 15 271,

joista 13 759 asui Norrbottenissa ja loput 1 512 Kopparbergin ja Verm-

lannin lääneissä. Vastaavat luvut vuoden 1930 väestönlaskennan mukaan

olivat koko Ruotsin osalta 33 929, Norrbottenin osalta 32 736 ja muun

Ruotsin 1 193. Upsalalaisen tutkijan Richard Brobergin mukaan, joka itse

on metsäsuomalaisten jälkeläinen, 1940-luvun lopulla Vermlannissa oli

muutamia kymmeniä suomalaisia, jotka käyttivät arkioloissa suomea.

Mainitun vuoden 1930 väestö- ja asuntolaskennan mukaan, joka on

viimeisin ja tähän mennessä ainoa Ruotsissa tehty suuri väestönlaskenta,

jossa on yritetty hankkia tietoja siitä, kuinka paljon maassa on muiden

kielten kuin ruotsin puhujia, koko Norrbottenin läänissä oli noin 30 000

henkilöä, jotka puhuivat ainoastaan tai suurimmaksi osaksi suomea,

lisäksi noin 10 000, jotka enemmän tai vähemmän hallitsivat suomen

kielen (heistä monet saamelaisia) ja noin 4 000 henkilöä Tomionlaak-

sossa, jotka puhuivat ainoastaan ruotsia. Täräntö, Junosuando, Pajala ja

Korpilompolo, jotka muodostavat nykyisen Pajalan kunnan, vastasivat

korkeimmista suhteellisista luvuista (90-95 prosentilla suomi oli pääkie-

lenä). Jällivaarassa, Jukkasjärvellä (Kiirunan alueella) sekä Pajalassa oli

suurin määrä suomenkielisiä. Myös nykyisin Pajalan kunta lienee suo-

menkielisyyden ydinalue Tomionlaaksossa.

Vuoden 1809 tienoilla vallinneeseen tilanteeseen verrattuna suomen

kielen maantieteellinen levinneisyys Ruotsissa on kuitenkin radikaalisti

muuttunut. Tämä johtuu Suomesta tapahtuneesta maahanmuutosta ja

poismuuton aiheuttamasta Tomionlaakson väkiluvun vähenemisestä.

Suomenkielisiä on nyt eniten Ruotsin keskusosissa ja suurkaupunkialu-

eilla.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

69

KARTTAKUVA Skr. 1994/95:1

(De Geer & Wanden artikkelista Finnar, sivu 97 Svanberg & Runblomin Bilaga 1

(toim.) kirjassa Det mångkulturella Sverige, Tukholma 1989)

Suomen kieli Ruotsissa 1810-1980

suomalainen kielialue

• suomenkielinen vähemmistö

70

4 Nykytilanne

4.1 Opetusalan järjestelyt

Opetusalalla suomen kieltä tuetaan esimerkiksi kotikielenopetusta koske-

vin määräyksin, mutta myös erityistoimin.

1960-luvun loppupuolelta lähtien on toiminut pysyvä elin Suomen ja

Ruotsin yhteistyötä varten, Suomalais-ruotsalainen koulutusneuvosto,

jonka tehtävänä on parantaa Ruotsissa asuvien suomea puhuvien lasten ja

nuorten opetusta. Neuvosto koostuu suomalaisesta ja ruotsalaisesta val-

tuuskunnasta, joiden johdossa on nykyisin kummankin maan opetusminis-

teri. Neuvoston toiminnan ansiosta on kehittynyt mm. laaja yhteistyö

opettajakoulutuskysymyksissä.

4.1.1 Julkinen koululaitos

Suomenkielisillä opp ilailla on peruskouluasetuksen (1988:655) määräysten

mukaisesti oikeus saada opetusta äidinkielessään, ns. kotikielenopetusta.

Vain niissä tapauksissa, jolloin ei voida muodostaa vähintään viiden

oppilaan ryhmää tai jolloin kunta ei saa hankituksi sopivaa opettajaa,

voidaan näiden sääntöjen mukaan jättää järjestämättä kotikielen opetusta.

Kun kysymys on Tomionlaakson suomenkielisistä oppilaista (samoin kuin

saamelais- ja romaanioppilaista), kunnalla on kuitenkin velvollisuus

tarjota opetusta, vaikka viiden oppilaan ryhmiä ei voidakaan muodostaa.

Suomenkielisillä oppilailla on samoin kuin muidenkin pohjoismaiden

oppilailla oikeus kotikielen opetukseen sekä perus- että lukiokoulussa

koko kouluaikansa. He ovat siis poikkeus kotikielen opetusta koskevasta

uudesta säännöstä, jota aletaan soveltaa lukuvuotena 1994/95 ja joka

merkitsee sitä, että oppilaan oikeutta kotikielenopetukseen rajoitetaan

seitsemään vuoteen.

Kotikielenopetus käsittää sekä opetusta että opinto-ohjausta kotikielellä.

Tätä opetusta on annettava oppilaalle siinä määrin kuin hänen tarpeidensa

täyttämiseksi vaaditaan.

Ala- ja keskiasteella voidaan järjestää kotikielisiä luokkia, mikä perus-

tuu kotikieliluokkien ja peruskoulun ala- ja keskiasteen yhdistettyjen

luokkien tuntisuunnitelmista annettuun asetukseen (SKOLFS 1991:12).

Suurin osa näistä luokista on suomenkielisiä oppilaita varten. Tarkoitus

on, että nämä oppilaat voisivat siirtyä yläasteella täysin ruotsinkieliseen

opetukseen. Lukuvuotena 1990/91 yli 4 000 suomenkielistä oppilasta

osallistui opetukseen näillä luokilla.

Vuodesta 1986 lähtien suomenkielisille oppilaille on ollut pedagogista

kehitystoimintaa (PUFF), joka on saanut erityistä tukea valtiolta. Tätä

nykyä 17 kuntaa osallistuu tähän kehitystoimintaan. Useimmissa tapauk-

sissa siihen kuuluu kokeilutoimintana myös kaksikielinen opetus yläas-

teella. Toimintaa arvioidaan tieteellisesti ja osaraporteista ilmenee, että

ainakin eräissä tapauksissa tulokset ovat olleet varsin hyviä esimerkiksi

ruotsin ja englannin kielen taidon ja jatko-opintojen osalta. Hallituksen

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

71

syksyllä 1993 tehneen päätöksen mukaan voivat nykyisin myös vapaa- Skr. 1994/95:1

koulut saada tukea osallistuakseen kehitystoimintaan. Bilaga 1

Tukholman kunnalla on lupa järjestää suomenkielistä lukiokoulutusta.

Oppilaiden hankinta on kuitenkin ollut alusta lähtien melko vaikeaa.

Lukuvuotena 1993/94 siihen osallistui vain yhdeksän oppilasta.

Erityistä tukea annetaan Haaparannan kunnalle ns. kielikoulun toimin-

taan, jossa kokeillaan kaksikielistä opetusta yhdessä Tomion kaupungin

kanssa. Tässä kokeilussa puolet oppilaista on ruotsinkielisiä lapsia Haapa-

rannalta ja toinen puoli suomenkielisiä Tomiosta.

Valtion kouluvirastolla on jo pitkään ollut myös varoja Norrbottenin

läänin suomenkielisten oppilaiden kielivalmiuksien kehittämiseen. Varoja

myönnettiin viime vuonna Haaparannan, Pajalan ja Övertomeån hankkei-

siin.

Ruotsinsuomalaisten keskusliitto saa Kouluvirastolta varoja kesäleirito-

iminnan järjestämiseen. Toimintaa on harjoitettu jo 1950-luvulta lähtien

ja leirikouluja järjestetään koko maassa. Vuonna 1992 niihin osallistui

peruskoulutasolta 485 oppilasta 78 opettajan ja ohjaajan johdolla. Poikia

oli vähän enemmän kuin tyttöjä.

Peruskoulun ja lukiokoulun suomenkielisten oppilaiden määrä on

vähentynyt viime vuosina ja on nyt noin 25 000. Näistä peruskoulutasolla

noin 56 prosenttia osallistuu kotikielenopetukseen (kaikkien kielten keski-

määrä on 57 prosenttia). Lukiotasolla kotikielenopetukseen osallistuvien

määrä on pienempi.

Peruskoulun kotikielenopetukseen osallistuvien

suomenkielisten oppilaiden määrä

5

9

30000

25000

20000

15000

10000

5000

0

llllll

OO

o

T—<

d

CO

00

Ox

ox

ox

Ox

Ch

Ox

o

25

cn

00

oo

Ox

Ox

o\

Lukuvuosi

M Suomenkielisten

oppilaiden määrä

O Osanottajien määrä

4.1.2 Ruotsinsuomalaiset koulut

Kun vapaakoulujen perustaminen ja ylläpitäminen on käynyt helpommaksi

mm. taloudellisten ehtojen parannuttua, on ruotsinsuomalainen ryhmä

tehnyt monin paikoin maassa aloitteen ruotsinsuomalaisten koulujen

perustamiseksi. Lukuvuotena 1993/94 tällaisia kouluja oli viisi. Kaikkiaan

noin 500 oppilasta käy nykyisin näitä kouluja.

72

Suunnitteilla on uusia kouluja, jotka alkavat syksyllä 1994. Joissain Skr. 1994/95:1

tapauksissa kysymys on olemassaolevien koulujen yläasteen laajentami- Bilaga 1

sesta. Tällaisia kouluja suunnitellaan seuraavilla paikkakunnilla (kaavailtu

oppilasmäärä suluissa): Örebro (40), Upplands-Väsby (73), Haninge (50-

60), Upsala, Borås, Tyresö ja vielä kaksi koulua Göteborgissa.

4.1.3 Kansansivistys

Ruotsissa on kolme kansankorkeakoulua, joilla on suomalainen leima.

Kuluvana budjettivuotena nämä koulut saavat 23,8 miljoonaa kruunua

valtionavustusta, josta osa on kertaluonteista (työmarkkinatoimia). Sen

lisäksi muutamassa muussakin kansankorkeakoulussa on suomenkielistä

toimintaa. Suomenkielisten kurssien osanottajamäärästä ei ole tietoa.

Sama koskee opintoliittojen suomenkielistä toimintaa.

4.1.4 Yliopistot ja korkeakoulut

Suomen kielen opetusta annetaan viidessä yliopistossa - Uumajassa,

Upsalassa, Tukholmassa, Göteborgissa ja Lundissa - sekä eräissä kor-

keakouluissa opettajakoulutuksen yhteydessä. Suomen kielessä ja suo-

malais-ugrilaisissa kielissä on neljä professuuria. Näistä kaksi on suomen

kielen professuureja, yksi suomalais-ugrilaisten kielten ja yksi saamen

kielen professuuri. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten laitokset ovat

suhteellisen pieniä ja niiden opiskelijamäärät ovat viime vuosina olleet

vähenemään päin. Peruskoulun opettajalinjoilla on vaihtoehtoina suomen

kielen (tai muun kotikielen) opettajakoulutusta. Sama koskee vapaa-

ajanpedagogien ja esikoulunopettajien sekä kansankorkeakoulunopettajien

koulutusta.

4.2 Kulttuuri ja viestimet

Suomalaisten kulttuuripyrkimyksiä tuetaan sekä eri kulttuurimuotojen

yleisen tuen että eräiden erityistoimenpiteiden muodossa. Kielenhuolto-

alueen ja arkistonhoidon tukitoimien ansiosta suomen kielellä on erityisa-

sema vähemmistökielten joukossa. Lupamaksuilla rahoitetun suomenkie-

lisen radio- ja televisiotoiminnan alettua 1960-luvulla on tapahtunut

merkittävää kehitystä.

4.2.1 Suomalainen teatteri

Ruotsin kiertävällä valtakunnanteatterilla (Riksteatern) on ollut suomen-

kielistä toimintaa näytäntövuodesta 1980/81 lähtien. Toiminta käsittää

vierailuja Suomesta, harrastajateatteritoiminnan tukemista ja omaa tuotan-

toa Finska Riksin nimellä. Finska Riks on nykyisin kiinteä teatteriyhtye, 73

6 Riksdagen 1994/95. 1 saml. Nr 1

jonka kiertueet kattavat koko Ruotsin ja jonka esittämät näytelmät suun- Skr. 1994/95:1

tautuvat erityisesti lapsille ja nuorille. Bilaga 1

4.2.2 Kirjastotoiminta

1960-luvulta lähtien on kehittynyt kirjastojen suomenkielisten kirjojen ja

muiden suomenkielisten viestimien lainaustoiminta. Vuosien mittaan

valtiontukea on annettu suomalaisten kirjakokoelmien ostamiseen kes-

kusvarastoihin ja eräissä tapauksissa myös lääninkirjastoihin. Neljä Ruots-

in kirjastoa saa tätä nykyä avustusta kirjakokoelmansa uudistamiseen

ostamalla kirjoja Suomesta. Joillain kirjastoilla on myös erityinen määr-

äraha videofilmien ostamiseen Suomesta.

Tukholmassa sijaitseva äänikirja- ja pistekirjoituskirjasto tarjoaa ai-

neistoa suomenkielisille näkövammaisille. Toiminta alkoi 1970-luvun

puolivälissä valtion myöntäessä erityisen hankeavustuksen äänikirjojen

ostamiseen Suomesta, jotta ne voitaisiin siirtää ruotsalaiseen kasettinau-

hoitusjärjestelmään.

4.2.3 Ruotsalaissuomalainen kulttuurirahasto

Ruotsalaissuomalaisessa kulttuurirahastossa on kaksi osastoa, joista toinen

toimii Ruotsissa ja toinen Suomessa. Rahaston johtokunnan jäsenet nimit-

tää kummankin maan hallitus. Rahasto luotiin 1960 ja sille myönnettiin

varoja Suomen Ruotsille maksaman sotavelan koroista, jotka Ruotsi

lahjoitti rahastolle. Sen jälkeen rahastolle on myönnetty lisää varoja ja

pelkästään Ruotsissa se voi jakaa nykyisin vuosittain noin 1,5 miljoonaa

kruunua.

Rahasto on myöntänyt varoja mm. kolmiosaisen Ruotsin suomalaisten

historiaa käsittelevän teoksen Finnarnas historia i Sverige julkaisuun.

Kaksi nidosta on jo ilmestynyt. Toinen osa ilmestyi 1993 ja kolmas osa,

joka käsittää siirtolaisuuden toisesta maailmansodasta lähtien, on tekeillä.

Rahaston yksi tärkeä tehtävä on ollut vahvistaa Ruotsin suomenkielistä

kulttuuria ja auttaa tekemään siitä yhdistävä ketju maiden välille. Rahas-

to on tehnyt merkittävää työtä tarjoamalla ruotsalaisille virkamiehille ja

muille asiasta kiinnostuneille suomen kielen kursseja, jotka tavallisesti on

järjestetty Suomessa. Rahaston tärkein tehtävä on lähentää Suomen ja

Ruotsin kansaa toisiinsa. Kirjojen julkaisutoiminnan lisäksi tukea on

myönnetty tutkimustyöhön sekä erinäisiin kieli-, kulttuuri-, teatteri- ja

musiikkihankkeisiin. Seminaaritoimintaa on järjestetty joka vuosi ja

yksityishenkilöille on jaettu kulttuuristipendejä. Kulttuurirahasto on myös

myöntänyt varoja ruotsinsuomalaiseen yhdistystoimintaan. Rahastolla on

osuutensa Helsingin lähistölle perustetun Hanasaaren kulttuurikeskuksen

syntymisessä ja toiminnassa. Keskus saa tukea sekä Ruotsin että Suomen

valtiolta ja kulttuurirahasto tarjoaa stipendejä kulttuurikeskuksessa oleske-

luun. Budjettivuotena 1994/95 Ruotsin valtio tukee Hanasaarta 718 000

kruunulla.

74

Rahaston mahdollisuudet ja halu tukea suomenkielistä toimintaa ovat

luonnollisesti vahvasti riippuvaisia sille jätettyjen anomusten laadusta.

Rahasto voi tietenkin tehdä omiakin aloitteita. Yksi esimerkki tästä on

nyttemmin vakiintunut kielenhuoltotyö, joka alunperin alkoi rahaston

aloitteesta.

4.2.4 Ruotsinsuomalaisten ja Ruotsissa asuvien

suomenruotsalaisten arkisto

Budjettivuodesta 1980/81 lähtien on myönnetty valtionavustusta Ruot-

sinsuomalaisen arkiston toimintaan. Arkisto syntyi 1977 ja sen tehtävänä

on kerätä ja säilyttää historiallista aineistoa, joka on tulosta suomalaisten

ja suomenruotsalaisten siirtolaisten toiminnasta. Tällaiseen aineistoon

kuuluvat mm. seurojen pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto ja

lehdet. Arkistosta tiedottamalla halutaan herättää suomalaisten ja suomen-

ruotsalaisten siirtolaisten kiinnostus menneen säilyttämiseen ja tutkimise-

en. Sillä tavoin arkisto voi edistää oman identiteetin vahvistumista. Se voi

myös kannustaa kulttuuritekoihin seuratoiminnassa.

Budjettivuoden 1989/90 jälkeen, jolloin valtion suoranainen avustus

arkistolle oli 149 000 kruunua, toiminta on saanut tukea Valtakunnanar-

kiston (Riksarkivet) yksityisten arkistojen lautakunnalta. Myös Suomen

valtio on vuosittain myöntänyt avustusta toimintaan.

4.2.5 Ruotsinsuomalainen kielilautakunta

Ruotsin ja Suomen valtiot rahoittavat yhteisesti ruotsinsuomalaisen kieli-

lautakunnan. Lautakunnan tehtävä on edistää ja kehittää suomen kieltä

Ruotsissa. Tämä tapahtuu julkaisemalla Kieliviesti-lehteä, sanastoja,

vastaamalla kysymyksiin jne. Kielilautakunnalla on siten vastuu sekä

suomenkielisen maahanmuuttajaväestön että alkuperäisen kotimaisen

vähemmistön, lähinnä Tomionlaaksossa asuvien, kielenhuollosta. Vuoden

1994 budjettiesityksessä Ruotsin määrärahaksi ehdotetaan 743 000 kruu-

nua, mikä merkitsee noin yhdeksän prosentin korotusta. Määrärahan

reaaliarvo on noussut useina vuosina.

4.2.6 Radio ja televisio

Radio- ja televisiotoiminnassa suomenkielinen ryhmä on kielellisten

vähemmistöjen joukossa erityisasemassa sekä Suomen ja Ruotsin histo-

riallisten siteiden että suomenkielisten suuren lukumäärän vuoksi. Ryhm-

än oikeus ohjelmapalveluun lupamaksuin rahoitettujen yritysten lähetyk-

sissä on siksi luonteeltaan toisenlainen kuin muiden ryhmien.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

75

Lupamaksuin rahoitetut (public service) yhtiöt

Televisiolupamaksuin rahoitettujen kolmen ohjelmayhtiön sopimuksissa

on määräyksiä siitä, että niiden on lähetettävä ohjelmia siirtolais- ja

vähemmistökielillä. Ruotsin Radion valtakunnallisissa ohjelmissa oli 667

tuntia suomenkielisiä lähetyksiä vuonna 1993. Sen lisäksi Tomionlaak-

sossa on noin kolme tuntia viikossa radiolähetyksiä Tomionlaakson

suomeksi ja useimmissa alueradiolähetyksissä on alueradiolähetyksiä

suomeksi tunti päivässä.

Vuonna 1994 valtakunnallisia lähetyksiä on 646 tuntia, mistä 26 tuntia

on Tomionlaakson suomeksi. Näistä lähetyksistä 448 tuntia tuotetaan

Tukholmassa ja loput 172 tuntia paikallisesti. 25 paikallisasemasta 20

lähettää suomeksi ja niillä on yhteensä 3 366 lähetystuntia. Paikalliset

lähetysajat ovat yleensä arkisin klo 18:n ja klo 19:n välillä.

Ruotsin Televisio, Kanava 1, lähettää uutisia, dokumentteja ja ajan-

kohtaisohjelmia sekä lastenohjelmia suomeksi (yhteensä noin 99 tuntia

vuodessa) ja sillä on oma suomenkielinen toimitus. Ruotsin Koulutusra-

diolla (Utbildningsradion) on myös jonkin verran lähetyksiä suomenkie-

lisille esikoululaisille ja koululaisille. Paljon katsojia on varsinkin ruot-

siksi tekstitetyillä uutisohjelmilla, joiden lähetysaika on arkisin juuri

ennen Aktuellt-lähetystä. Viisi prosenttia koko väestöstä seuraa niitä

talvisaikaan ja 2 1/2 prosenttia valoisana vuodenaikana, joten suuri osa

katsojista on siis ruotsalaisia. Ohjelma-aikaa on vuoden 1994 aikana

pidennetty viidestä seitsemään minuuttiin lähetystä kohti ja lähetyksiä on

nyt myös kesäaikaan.

Yksityinen TV, lähiradio ja yksityinen paikallisradio

Lähiradiossa on jonkin verran suomenkielisiä lähetyksiä.

TV-lähetysten vaihto

Vuodesta 1986 Ruotsin valtion myötävaikutuksella on lähetetty Suomen

TV-kanavaa Ruotsiin Tukholmassa maalähettimen kautta ja 26 muulla

paikkakunnalla kaapelijakeluna. Tulevaksi budjettivuodeksi (1994/95)

tähän ehdotetaan 27,8 miljoonan kruunun määrärahaa.

4.2.7 Lehdet ja aikakauslehdet

Suomenkielisille päivälehdille voidaan antaa tukea toisaalta erityissäännön

mukaan, jonka mukaan tukea voidaan myöntää lehdille, joita ei ole

kirjoitettu pääasiallisesti ruotsiksi ja jotka on kohdistettu Ruotsin kielel-

lisille vähemmistöille. Ruotsin Suomalainen (kerran viikossa ilmestyvä

lehti) saa 1,54 miljoonaa kruunua vuodessa. Rajoitettua julkaisutukea

voidaan myös myöntää tomionlaaksolaiselle päivälehdelle, jos sen toi-

mituksellisesta sisällöstä vähintään 25 prosenttia on kirjoitettu suomeksi.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

76

Nykyisin tämän säännön mukaan tuetaan Haaparannanlehteä (Haparan- Skr. 1994/95:1

dabladet). Bilaga 1

Suomenkielisille kulttuuriaikakauslehdille voidaan myöntää tukea

samoin ehdoin kuin muillekin Ruotsissa julkaistaville aikakauslehdille.

Tomionlaakson suomella julkaistu aikakauslehti Met on useina vuosina

saanut valtion tukea. Siirtolaiskielillä julkaistavia lastenlehtiä varten on

olemassa erityinen tukimuoto.

4.2.8 Kirjallisuus

Ruotsissa julkaistu suomenkielinen kirjallisuus voi saada tukea ”siirtolais-

ja vähemmistökirjallisuus”-kategorian puitteissa. Viime vuosina koural-

linen kirjoja on saanut vuosittain sellaista tukea.

4.3 Muuta

4.3.1 Valtion tuki ym. suomalaisille siirtolaisille

Kulttuuriministeriön toiminta-alueella Valtion maahanmuuttovirasto jakaa

valtionavustuksia siirtolaisten valtakunnallisille järjestöille. Toimintavuo-

tena 1993/94 Ruotsinsuomalaisten keskusliitto (RSKL), jolla on 31 000

jäsentä, sai järjestötukea 1 448 000 kruunua ja Suomenruotsalaisten

keskusliitto (FRIS), jolla oli noin 4 700 jäsentä, sai 723 000 kruunua.

Summat olivat samat kuin edellisenä budjettivuotena. Avustusvuotena

1994/95 kaikkien siirtolaisten keskusjärjestöjen avustussummia on vähen-

netty jonkin verran.

Lisäksi Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai nuorisojärjestön ominaisu-

udessa (9 600 nuorisojäsentä) Valtion nuorisoneuvostolta budjettivuotena

1992/93 valtionavustusta noin 1 900 000 kr (tietty verokompensaatio

mukaanlukien). Budjettivuotena 1993/94 (9 700 jäsentä) summa oli noin

1 300 000 kr (verokompensaatio on nyt lakannut).

Keskusliitto toimii myös Suomesta välitettävien TV-lähetysten lähe-

tysoikeuksien omistajana ja saa tekijänoikeuspalkkioihin täysin kattavan

valtionavustuksen.

Suomen tasavallan 75-vuotisjuhlavuoden 1992 johdosta Ruotsin hallitus

lahjoitti kolme miljoonaa kruunua Suomitalo-säätiölle.

Paikalliset suomalaisseurat ja suomenruotsalaisten yhdistykset voivat

hakea tukea siitä kunnasta, jossa seura toimii. Sekä keskusjärjestöt että

piirijärjestöt ja paikallisjärjestöt voivat hakea hankeavustuksia mm.

Maahanmuuttovirastosta. Valtion nuorisoneuvostosta voi hakea erityistä

valtiontukea ja hankeavustuksia nuorisotoimintaan. Göteborgissa toimiva

Finn-Götar -seura on esimerkiksi saanut viime vuosina 110 000 kruunun

avustuksen paikalliseen kaksivuotisprojektiin ja Ruotsin kirkon nuoret

(Svenska Kyrkans Unga) saivat 165 000 kruunun erityisavustuksen vuon-

na 1993 suomenkielisten nuorten parissa tehtävään työhön.

Parlamentaarinen siirtolais- ja pakolaiskomitea on saanut tehtäväksi 77

selvittää, mitä erityistoimia saatetaan tarvita ruotsinsuomalaista ryhmää

varten. Komitean puheenjohtaja on maaherra Rolf Wirtén ja sen mietin-

nön odotetaan valmistuvan vuoden 1995 aikana.

4.3.2 Tiedotuslehdet ym.

Valtion omistama Invandrartidningen-säätiö on julkaissut vuodesta 1967

lähtien suomenkielistä tiedotus- ja uutislehteä. Lehti on nimeltään Viik-

koviesti ja se ilmestyy periaatteessa kerran viikossa lukuunottamatta

tiettyä julkaisutaukoa kesällä. Säätiölle myönnetään toimintatukea valtion

budjetista.

Valtion maahanmuuttovirasto julkaisee suomenkielistä tiedotusaineis-

toa, mm. perustietoa yhteiskunnasta vastamuuttaneille. Samalla tavoin

muut virastot ja viranomaiset sekä joissain tapauksissa myös valtion

liikelaitokset ja yhtiöt julkaisevat tiedotusaineistoa.

Maahanmuuttoviraston tehtävänä on myös valvoa pohjoismaisen kielis-

opimuksen soveltamista. Virasto julkaisi vuoden 1993 helmikuussa om-

asta aloitteestaan raportin suomen kielen asemasta Ruotsissa. Raporttia

on levitetty mm. viranomaisille ja siinä selostetaan budjettivuonna

1992/93 vallinneita oloja.

4.3.3 Tulkkikysymyksiä

Hallintolain määräysten mukaan viranomaisten pitää käyttää tulkkia

ollessaan tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka eivät selviä ruotsin kielel-

lä. Samansisältöinen suositus on myös pohjoismaisessa kielisopimuksessa,

mutta se koskee vain toisten pohjoismaiden kansalaisia. Hallintolaki

menee siis kielisopimusta pidemmälle, koska tulkkia tulee käyttää myös

silloin, kun hakija on Ruotsin kansalainen.

Tulkkikoulutusta on kahdenlaista, ns. asioimistulkki- eli kontaktitulk-

kikoulutusta, jota annetaan kansankorkeakouluissa ja opintoliitoissa, tai

yliopistokoulutusta. Tukholman yliopistossa on Tulkki- ja kääntäjäinsti-

tuutti (Tolk- och översättarinstitutet, TÖI), joka jakaa varoja kansansivis-

tysjärjestöjen kontaktitulkkikoulutukseen ja järjestää korkeampaa tulkki-

koulutusta.

Kauppakollegio (Kommerskollegium) on järjestänyt kokeita tulkeille

ja kääntäjille ja auktorisoinut kokeen läpäisseitä. Erityisen kokeen jälkeen

annetaan myös todistuksia oikeustulkin ja sairaanhoitotulkin pätevyydestä.

Toiminta siirtyi 1. heinäkuuta 1994 Kamarikollegiolle (Kammarkollegiet).

Auktorisoituja suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen kääntäviä tulk-

keja on yleisesti ottaen riittävästi Ruotsissa. Paikallisesti heistä kuitenkin

saattaa olla pulaa. Siksi viimeksi kuluneen vuoden aikana on esimerkiksi

tehty aloite korkeakoulukoulutuksesta etäopetuksena, jotta saataisiin

tulkkeja Falunin alueelle, jossa niistä on puutetta.

Kauppakollegiolla (1.7. 1994 lähtien Kamarikollegiolla) on luetteloita

auktorisoiduista tulkeista ja kääntäjistä. Maahanmuuttoviraston tulkki-

palveluluetteloihin on otettu myös kontaktitulkit. Kunnissa tulkkivälityksiä

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

78

on yleensä joko kunnallisena palveluna tai joskus yksityisinä tulkkivälit-

yksinä.

Suomalaisten tulkkien suurimmat käyttäjät ovat maakäräjät ja sairaan-

hoitoala, kuntien sosiaalipalvelu sekä poliisi ja tuomioistuimet. Tukhol-

man yliopiston suomen kielen laitoksella käynnissä olevalle suomalais-

ruotsalaista kontaktitulkkausta koskevalle tutkimushankkeelle on myön-

netty 1990-luvulla yli miljoona kruunua Sosiaalitieteellisestä tutkimus-

neuvostosta.

Vuoden 1994 kesäkuussa hallitus on antanut Tulkki- ja kääntäjäinsti-

tuutille sekä Valtion maahanmuuttovirastolle tehtäväksi analysoida tulkki-

en tarjontaa ja tulkkikoulutusta koskevia kysymyksiä.

4.3.4 Sosiaalinen sektori

Vuoden 1979 syksyllä asetettiin ruotsalais-suomalainen komitea

(SFINKS), jonka tehtävä on parantaa suomenkielisten siirtolaisten asemaa

Ruotsin terveyden- ja sairaanhoidossa sekä sosiaalipalvelussa. Suomen ja

Ruotsin hallituksen työryhmälle vahvistaman toimeksiannon mukaan

komitean tehtävä on kartoittaa ne todelliset ongelmat, joita siirtolaiset,

etenkin kielivaikeuksien takia, voivat kokea näillä sektoreilla. Erityisesti

on otettava huomioon suomalaisten lasten tarpeet. Toimeksianto antaa

SFINKSille myös oikeuden tehdä ehdotuksia hallitukselle, asianomaisille

viranomaisille ja järjestöille.

SFINKS on jättänyt toiminnastaan hallituksille kuusi raporttia, joista

viimeinen käsittelee toimintakautta 1.7.1990-31.12.1992. Ruotsin valtuus-

kuntaa johtaa nyttemmin sosiaaliministeriön valtiosihteeri. Hän on myös

sen puheenjohtaja.

SFINKS on eri yhteyksissä huomauttanut viranomaisille suomenkieli-

sen palvelun tarpeesta, mm. vanhainhoidossa.

Sosiaalihallitus on levittänyt erityistä informaatiota, jossa se on kan-

nustanut ruotsinsuomalaisia yhdistyksiä perustamaan omia lasten päiväho-

itolaitoksia. Sosiaalihallitus on myös antanut tukea esikouluhankkeisiin

yhteistyössä ruotsinsuomalaisten koulujen kanssa.

Sosiaalihallitus on myös myöntänyt varoja eräisiin avohoitohankkeisiin

yhteistyössä mm. Ruotsinsuomalaisten keskusliiton kansa ja siten lisännyt

suomenkielisten potilaiden mahdollisuuksia saada hoitoa suomen kielellä.

4.3.5 Suomen kieli Ruotsin kirkossa

Kirkkolain 6. osaston 23. luvun 2. pykälän mukaan hiippakuntayhteisö-

jen on ”edistettävä seurakuntatyötä viittomakieltä käyttävien sekä suomea,

saamea ja muita kieliä puhuvien keskuudessa”.

Ruotsin kirkon seurakuntatyön toimikunnalla on keskeinen vastuu

suomenkielisestä seurakuntatyöstä Ruotsin kirkossa. Tätä työtä varten

seurakuntatyön toimikunnalla on erityinen yksikkö, jossa työskentelee

kuusi kokopäivätoimista työntekijää. Seurakuntatyön toimikunta on myös

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

79

nimittänyt erityisen suomenkielisen työn valtuuskunnan. Valtuuskunnassa

on seitsemän jäsentä ja yhtä monta varajäsentä.

Suomenkielinen materiaalipalvelu toimittaa Suomesta aineistoa Ruotsin

kirkon seurakunnille. Toimikunta on myös käännättänyt suomeksi kirjan

Lilla boken om kristen tro (Kirjanen kristillisestä uskosta), josta on otettu

33 000 kappaleen painos levitettäväksi suomenkielisille seurakuntalaisille.

Ruotsin kirkon käsikirja on suomennettu ja 1993:4 kuulutuksen muka-

an vahvistettu käytettäväksi Ruotsin kirkon suomenkielisissä jumalanpa-

lveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa (vihkimiset, kasteet, hautajaiset).

Vuoden 1992 kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti Ruotsin kirkon

virsikirjaa on alettu kääntää suomeksi ja sen lasketaan valmistuvan vuon-

na 1997.

Ruotsin kirkossa on vain yksi suomalainen seurakunta, Tukholman

suomalainen seurakunta, joka on toiminut 460 vuotta. Hiippakuntatasolla

13 hiippakunnasta 12:11a on järjestettyä toimintaa suomenkielisten jäsen-

ten keskuudessa. Poikkeuksena on Visbyn hiippakunta.

Ruotsin kirkko harjoittaa kirkollisen toiminnan lisäksi myös sosiaalista

toimintaa suomenkielisten jäsentensä keskuudessa. Suomenkielinen työ

tavoittaa vuosittain arviolta noin 200 000 suomea puhuvaa.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

80

5 Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja vähemmistökieliä koske-

va sopimus

Kysymys Euroopan neuvoston alueellisten kielten ja vähemmistökielten

sopimuksen allekirjoittamisesta on tullut esiin työryhmässä mm. ruotsin-

suomalaisen ryhmän edustajien käyntien yhteydessä. Ruotsinsuomalaiset

järjestöt tähdentävät, että jos Ruotsi allekirjoittaisi sopimuksen, se vahvis-

taisi suomen kielen asemaa Ruotsissa.

Pääministeri Carl Bildt korosti vuoden 1991 lokakuussa pitämässään

puheessa, että ”Ruotsi tarvitsisi aktiivista kulttuuria säilyttävää ja kehit-

tävää suomenkielistä väestöryhmää, joka omassa arkipäivässämme voisi

välittää meille parhaan osan suomalaisesta yhteiskuntaelämästä samalla

kun se kehittäisi omaa ruotsinsuomalaista identiteettiään”.

Kielellisten ja etnisten vähemmistöjen asemasta on tullut yhä tärkeämpi

teerna ulkopoliittisissa yhteyksissä ja valitettavasti usein myös ristiriitojen

lähde. Ruotsilla on voimakas halu vaikuttaa Euroopassa rauhan, turvalli-

suuden ja demokratian hyväksi.

Suomen kieltä on puhuttu hyvin kauan eräissä Ruotsin osissa, varsin-

kin Tomionlaaksossa, mutta myös muualla maassa. Suomen kieli on siis

ankkuroitunut ja sen tulee ankkuroitua Ruotsin yhteiskuntaan osana

yhteistä kulttuuriperintöämme.

Euroopan neuvoston alueellisia kieliä ja vähemmistökieliä - tästä läh-

tien nimitämme niitä vähemistökieliksi - koskevaa sopimusta on lähinnä

pidettävä kulttuurisopimuksena. Sen tarkoitus on suojata ja kehittää

”historiallisia” vähemmistökieliä. Sopimuksessa ei ole vain määräyksiä,

jotka kieltävät näiden kielten käytön syrjimisen, vaan se edellyttää myös

aktiivista tukea, jotta kielet jäisivät eloon ja kehittyisivät.

Vähemmistökielillä (1. artikla) sopimuksessa tarkoitetaan kieliä, joita

väestö on perinteisesti käyttänyt tietyllä maantieteellisellä alueella ja joita

maassa asuva vähemmistö käyttää. Käyttäjät voivat olla enemmistönä

jollakin alueella, mutta heidän ei tarvitse olla sitä, jotta sopimuksen

määräyksiä voitaisiin soveltaa. Vähemmistökielen on oltava muu kuin

maan virallinen kieli. Sopimuksen tarkoitus ei ole suojella murteita eikä

siirtolaiskieliä.

Työryhmä on tietoinen siitä, että sopimuksen allekirjoituskysymys

koskee sekä saamen että suomen kieltä. Kysymys Ruotsin allekirjoitta-

misesta on sen luonteinen, ettei se sisälly työryhmälle annetun tehtävän

puitteisiin.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

81

Kannanottoja ja ehdotuksia

Muista maista saadut kokemukset osoittavat, että perusedellytys kielen ja

kulttuurin säilyttämiselle ja kehittämiselle ryhmissä, joiden äidinkieli on

muu kuin enemmistöväestön, on että näille ryhmille annetaan mahdolli-

suus luoda omia instituutioitaan varsinkin koulutuksen ja kulttuurin alalla.

Samanaikaisesti edellytetään myös, että enemmistöväestö laajalti hyväk-

syy tällaiset pyrkimykset. Ruotsissa on meidän mielestämme hyvät edel-

lytykset tällaiselle hyväksymiselle. Tämän huomion vahvistaa myös

Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen keväällä 1994 teettämä

mielipidetutkimus. Ruotsinkielinen väestö suhtautuu pääasiallisesti myön-

teisesti Ruotsin suomenkieliseen väestöön. Tämä pohjautuu luonnollisesti

maiden hyvin läheisiin historiallisiin siteisiin, mutta myös viime vuosi-

kymmenien muuttoliikkeisiin, jotka ovat tuoneet Ruotsiin suuren suomea

puhuvan, koko maahan levinneen väestöryhmän.

Kulttuuria säilyttävän ja kehittävän suomenkielisen väestöryhmän

luominen Ruotsiin edellyttää, että ruotsinsuomalaisella ryhmällä on

todelliset mahdollisuudet rakentaa omia instituutioita. Nykyisin on ilmeis-

tä, että ryhmällä on niiden perustamiseen ja toimintaan vaadittava voima.

Tätä ovat osoittaneet varsinkin jo perustetut ruotsinsuomalaiset koulut ja

suunnitelmat uusien perustamisesta ja entisten laajentamisesta. Suomenki-

eliset kansankorkeakoulut ovat jo kauan toimineet sellaisina laitoksina.

Samalla vaaditaan toimenpiteitä suomen kielen arvostuksen lisäämi-

seksi Ruotsin yhteiskunnassa, sekä yleisesti että erityisesti opetusalalla.

Suomen kielen yhteiskunnassamme nauttiman erityisaseman täytyy ilmetä

käytännön toiminnassa, esimerkiksi koulussa. Työryhmälle on esitetty

monia hälyttäviä tietoja ruotsinsuomalaisen ryhmän mm. suomenkieli-

sessä esikoulutoiminnassa ja kotikielen opetuksessa kohtaamista vaikeuk-

sista. Monilta tahoin on raportoitu, että koulu ei täytä opetussuunnitelman

edellyttämää neuvonpitovelvollisuutta tämän opetuksen osalta. Joissakin

tapauksissa kuntien ei myöskään katsota täyttävän kohtuullisia vaatimuk-

sia vanhemmille ja oppilaille tiedottamisessa. Tämä johtaa kaiken kaikki-

aan siihen, että vaikka oppilailla olisi oikeus suomen kielen opetukseen

ja vaikka he itse toivovat sitä, heille ei sitä tarjota, vaikka oppilasmäärä

toimintaa sopivasti järjestelemällä riittäisi opetusryhmien muodostami-

seen.

Valtiopäivien viime vuosina tekemät päätökset ovat antaneet mahdol-

lisuuden harjoittaa toimintoja, joiden päämies on muu kuin julkinen elin.

Tämä koskee erityisesti hoitoalaa ja koulua. Vaihtoehtoisten toimintamuo-

tojen rahoitusta koskevat muutokset, esimerkiksi ns. kouluraha, antavat

myös ruotsinsuomalaisten kaltaisille ryhmille todelliset mahdollisuudet

kehittää omia laitoksia. Meidän käsityksemme mukaan nyt ei ole syytä

ryhtyä lisätoimiin tällä alueella. Sitävastoin on tärkeää, että ruotsinsuoma-

laisille laitoksille annetaan edellytykset, varsinkin taloudelliset ehdot

toimintansa pitkäjänteiseen suunnitteluun. On siis erittäin tärkeätä, ettei

tämän alan pelisääntöjä muuteta.

Ruotsinsuomalainen kielilautakunta tekee hy vin arvokasta työtä suomen

kielen edistämiseksi ja kehittämiseksi Ruotsissa. Lautakunnan määrä-

rahoja onkin lisätty viime vuosina. On kuitenkin tähdellistä, että lautak-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

82

unnan työ tavoittaa laajemman yleisön, jolloin entistä useammat voivat

käyttää toimintaa hyväkseen. Tämä edellyttää, että lautakunta aktiivisesti

pyrkii levittämään tietoa toiminnastaan ja tarjolla olevista palveluista. Se

voi tapahtua esimerkiksi esiintymällä lehdistössä ja sähköisissä viestimissä

(radiossa ja televisiossa). Meidän mielestämme voisi myös olla tarpeen

lisätä etsivää toimintaa.

Hyvin tärkeää on, että väestön enemmistö panee merkille sekä kieli-

lautakunnan toiminnan että muut suomenkielisen kulttuurielämän ilmauks-

et. Meidän käsityksemme mukaan on merkityksellistä, että esimerkiksi

ruotsinsuomalaiset laitokset ja järjestöt aktiivisesti levittävät yleisölle

tietoa toiminnastaan ja erilaisista suomenkielisistä palvelumuodoista.

Luonnollisestikaan koko vastuu tästä ei ole suomea puhuvilla itsellään.

Suuri osa vasmuta lankeaa myös niille viranomaisille, laitoksille ja jär-

jestöille, jotka tarjoavat tai tukevat suomenkielistä toimintaa. Myös niiden

on levitettävä tietoa tästä toiminnasta suomenkielisille ja muulle väestölle.

Itse asiassa tämä onkin hyvin keskeinen osa työstä suomen kielen aseman

vahvistamiseksi maassamme.

6.1 Kirjelmä valtiopäiville

Suomen kielen asemalla Ruotsin yhteiskunnassa on suuri merkitys ruot-

sinsuomalaisen ryhmän mahdollisuuksille identiteettinsä säilyttämiseen ja

kehittäämiseen. Suomen kielellä on vanhastaan vähemmistöasema osassa

Ruotsin valtakuntaa. Historiallisesti suomen kieli on osa kulttuuriperin-

töämme, ja suomea on ”aina” puhuttu osissa Ruotsin valtakuntaa.

Valtiovalta korostaa myös nykyisin tätä erityisasemaa erilaisin järjes-

telyin ja tukimuodoin. Myös Ruotsin yleinen mielipide tukee huomattav-

assa määrin suomen kielen erityisasemaa. Tästä huolimatta ruotsinsuom-

alaisen ryhmän edustajat kokevat, että monissa tapauksissa voi olla vaike-

ata saada tämä asema tunnustetuksi, kun kysymys on kouriintuntuvista

toimista, usein paikallistasolla. Voi olla esimerkiksi niin, ettei koulu ole

kiinnostunut tarjoamaan tarvittavaa opetusta. Meidän mielestämme on

tärkeätä, että suomen kielen asema kodifioidaan.

Ehdotamme siksi, että hallitus jättää valtiopäiville erityisen kirjelmän,

jossa se antaa tiedoksi ja siten vahvistaa suomen kielen Ruotsin yhteis-

kunnassa nauttiman erityisaseman. Tällaisen kirjelmän tarkoitus on antaa

lähinnä Ruotsin yhteiskunnan eri tasojen päättäjille hyvin selvä osviitta,

jota valtiopäivien kannanotto vahvistaisi. Olennaista on, että ruotsinsuo-

malaista ryhmää ja suomen kieltä koskeville kysymyksille siten voitaisiin

antaa suurin piirtein samanarvoinen kohtelu maamme eri alueilla.

6.2 Kielitutkinto

Kielen asema heijastuu monin tavoin, mm. kielitaidon eri yhteyksissä

saamasta arvostuksesta. On tärkeää, että suomen kielen taitoa arvostetaan

Ruotsin elinkeinoelämässä, hallinnossa, hoitoalalla jne. kaikissa niissä

yhteyksissä, joissa tämä taito on arvokas toiminnan osa. Se koskee kaik-

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

83

kia yrityksiä, joilla on merkittävää liikevaihtoa Suomen kanssa, ja se

koskee lukuisia julkisia toimintoja, joissa palvelua voidaan parantaa, jos

suomenkielistä henkilökuntaa on käytettävissä.

Vähemmistökieltä puhuville yksilöille on erittäin tärkeätä voida näyttää

taitonsa toteen tavalla, josta selvästi ilmenee kielitaidon arvo. Samalla on

meidän käsityksemme mukaan tärkeätä tähdentää, että suomen kielellä ei

ole merkitystä vain sille, joka on taustaltaan suomalainen ja haluaa säilyt-

tää perintönsä elävänä, vaan että suomen kielen osaaminen on myös

arvokas taito Ruotsin yhteiskunnassa ja että se on lisäetu työmarkkinoilla.

Tätä korostetaan myös koulun uudessa opetussuunnitelmassa, jossa suo-

melle annetaan B-kielen asema [hallituksen esitys (prop.) 1993/94:220,

valiokunnan mietintö (bet.) 1993/94:UbUl, valtiopäivien kirjelmä (rskr.)

1993/94:82],

Varsinkin siksi, että maamme sijaitsevat niin lähellä toisiaan, on

tärkeätä, että suomen kielen taitoa arvostetaan suhteessa Suomessa asuvi-

en ja elävien suomenkielisten valmiustasoon. Samanaikaisesti Ruotsissa

on ja tulee olemaan eri tapoja hankkia suomen kielen taito. Vastaisuudes-

sa yhä useammat oppilaat ovat käyneet kaksikielisen peruskoulun jossakin

ruotsinsuomalaisessa koulussa. Toiset ovat osallistuneet kaksikieliseen

opetukseen kunnallisissa kouluissa kuudennelle vuosikurssille asti. Eräillä

paikkakunnilla on vastaisuudessa mahdollista lukea suomea B-kielenä.

Toiset taas ovat osallistuneet kotikielen opetukseen, jota normaalisti on

annettu vain muutama tunti viikossa.

Ruotsissa voi suorittaa eräissä suurissa Euroopan kielissä kokeen ja

saada todistuksen, joka pätee kyseisessä maassa. Näillä kielikokeilla on

suuri merkitys, sillä ne auttavat ylläpitämään kielen arvostusta, asemaa

ja vetovoimaa kouluissa ja säilyttämään opetuksen laatutason. Esimerkiksi

Ranskan Tukholman lähetystössä Institut Frangais järjestää kaksi kertaa

vuodessa tutkinnon, jonka läpäisseet saavat esimerkiksi todistuksen nimel-

tä Diplome approfondi de langue frangaise (DALF). Tämän tutkinnon

suorittaneen opiskelijan, joka haluaa opiskella ranskalaisessa yliopistossa,

ei tarvitse osallistua enää muihin kielikokeisiin.

Me ehdotamme, että Kouluvirasto saa tehtäväksi järjestää suomen

kielen kielikokeen. Sellaisia kokeita tulee järjestää sekä peruskoulu- että

lukiotasolla. Näiden kokeiden tulee antaa oppilaille mahdollisuus antaa

opinnäyte kielitaidostaan. Koe tulee muotoilla siten, että se vastaa tasoa,

jota Suomessa vaaditaan jatko-opintoihin lukio- tai yliopistotasolla. Koetta

tulee järjestää kahdenmuotoisena, joista toinen on oppilaille, joiden

äidinkieli on suomi ja toinen oppilaille, joiden äidinkieli on ruotsi.

6.3 Opiskelijavaihto

Jo noin 30 vuoden ajan Suomen opetusministeriö on rahoittanut stipen-

ditoimintaa suomalaisille lukio-oppilaille. Nämä ovat voineet oleskella 1-

4 viikon jakson Ruotsissa. Isäntäperheitä ja isäntäkouluja on hankittu

Ruotsista Norden-yhdistyksen ja Pohjola-Norden-yhdistyksen välityksellä

ja tähän toimintaan on vuosittain osallistunut 80-100 oppilasta.

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

84

Ruotsin lukiokoulun oppilaille merkitsisi paljon, jos he saisivat vas- Skr. 1994/95:1

taavanlaisen mahdollisuuden. Oleskelu Suomessa isäntäperheessä asuen Bilaga 1

ja mahdollisuus osallistua suomalaisen lukiokoulun opetukseen antaisi

sekä taustaltaan suomalaisille että muille oppilaille suuret mahdollisuudet

syventää tietojaan Suomesta ja suomen kielen taitojaan. Tällaisen toimin-

nan kehittämiseksi ehdotamme, että hallitus päättää myöntää 200 000

kruunun määrärahan tähän tarkoitukseen ja että Ruotsin Norden-yhdis-

tyksen ja Suomen Pohjola-Nordenin kanssa solmitaan sopimus tällaisen

vaihtotoiminnan järjestämisestä. Se käsittäisi 25-50 oppilasta vuodessa.

Meidän käsityksemme mukaan tällainen stipendijärjestelmä yhdessä

muiden vaihtotoimintamuotojen, kuten Nordplus, kanssa lisäisi kiinnos-

tusta suomen kieleen. Yhä useammat oppilaat innostuisivat myös valitse-

maan suomen B-kieleksi. Järjestelmä kohottaisi siten myös suomen kielen

arvostusta Ruotsissa.

6.4 Suomenkielinen opetus peruskoulussa

Vaikka ruotsinsuomalaisella ryhmällä on monin paikoin mahdollisuus

perustaa omia kouluja, tarvitaan vastaisuudessakin varsin usein suomen-

kielistä opetusta kotikielisten luokkien muodossa ja muitakin suomen

kielen opetuksen muotoja julkisesa koululaitoksessa. Suomen kielen

asema vaatii mielestämme myös näissä suhteissa erityiskohtelua. Paikal-

lisesti on tehtävä paljon työtä, jotta voitaisiin tarjota korkealaatuista

suomenkielistä ja suomen kielen opetusta. Ehdotamme siksi, että hallitus

antaa Kouluvirastolle tehtäväksi levittää tietoa tarjolla olevista suomen

kielen opettamisen ja suomenkielisen opetuksen mahdollisuuksista ja

mainitsisi hyviä esikuvia. Sellaista tietoa tulee antaa sekä koulujen päämi-

ehille että vanhemmille ja oppilaille. Keväällä 1993 julkaistiin suomalais-

ruotsalaisen koulutusneuvoston toimesta tiedotuslehtinen nimeltä Äidinki-

eli Isänkieli Suomen kieli. Lehtistä julkaistiin ja levitettiin Kouluviraston

ja Ruotsinsuomalaisten keskusliiton yhteistyönä.

Kouluissa on toteutettava hallituksen selvä kannanotto mahdollisuuk-

sista opettaa suomea kielivalinnan puitteissa. Hallitus teki kannanottonsa

työryhmän esityksestä uudessa opetussuunnitelmassa (prop. 1992/93:20).

Tämä antaa suomen kielelle suhteessa ruotsinkielisiin oppilaisiin peri-

aatteessa saman aseman Ruotsin koulussa kuin saksalla, ranskalla ja

espanjalla on. Se antaa ruotsinkielisille oppilaille, Ruotsissa asuvat suo-

menruotsalaiset mukaanlukien, mahdollisuuden lukea suomea B-kielenä.

Kouluviraston tiedottaessa suomen kielen ja suomenkielisen opetuksen

mahdollisuuksista Ruotsin kouluissa tähän tehtävään tulee siksi sisältyä

myös koulujen päämiesten kannustaminen järjestämään tällaista opetusta.

Pedagogisen kehitystoiminnan (PUFF) puitteissa on, kuten aikaisem-

min on mainittu, harjoitettu kaksikielistä opetusta myös yläasteella. Tämä

on useissa tapauksissa osoittautunut olevan menestyksellistä, mikä ilme-

nee mm. Kouluviraston suorittamasta toiminnan arvioinnista. On hyvin

tärkeää, että tämä kokeilutoiminta saa jatkua ja kehittyä ja että tätä mallia

kokeillaan useammilla paikkakunnilla suomenkielisten oppilaiden opetuk- 85

sen parantamiseksi. Ehdotamme siksi, että hallitus päättää antaa kunnille

oikeuden perustaa kaksikielisiä luokkia suomenkielisille oppilaille koko

peruskouluun. Hallituksen tulee vahvistaa tuntiohjelman kehys samoin

kuin se vahvistaa kotikieliluokkien kehystuntiohjelman ala- ja keskiasteel-

la.

6.5 Korkeampi koulutus

Toukokuussa 1994 tehdyn hallituksen päätöksen mukaisesti Ruotsi allekir-

joitti muiden pohjoismaiden kanssa sopimuksen pääsystä korkeampiin

opintoihin. Tämä sopimus antaa eri maiden opiskelijoille mahdollisuuden

päästä korkeampiin opintoihin toisissa pohjoismaissa samoin ehdoin kuin

oman maan hakijat. Nämä mm. Suomesta tulevien opiskelijoiden parantu-

neet mahdollisuudet päästä opiskelemaan Ruotsin yliopistoihin ja korkea-

kouluihin asettavat nämä uusien haasteiden eteen. Suomen kielen pätevy-

ydestä tulee silloin hyvin myönteinen tekijä. Meidän käsityksemme

mukaan on siksi hyvin tärkeää, että varsinkin ne yliopistot ja korkeakou-

lut, joissa on suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten laitoksia, kehittävät

näitä voidakseen tyydyttää lisääntyvän sekä suomen kielen että suomenki-

elisen opetuksen kysynnän.

Mielestämme on tärkeätä ottaa tässä yhteydessä esiin Academia Tome-

daliensisin tekemä ehdotus. Akatemia on pyytänyt lupaa saada järjestää

kokeita ja antaa tutkintotodistuksia Tomionlaakson suomessa (meän

kielessä). Kursseille, jotka on tarkoitus käynnistää Tomionlaakson kan-

sankorkeakoulussa, otetaan kurssilaisia pohjoismaiselta pohjalta - lähinnä

Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Akatemiassa on yliopistollisten kieli-

kurssien järjestämiseen vaadittava pätevyys. Ehdotamme, että hallitus

antaa akatemialle tämän luvan.

Opettajakoulutuksen alalla on, niin kuin aikaisemmin on mainittu,

Suomen ja Ruotsin välillä yhteistyötä suomalais-ruotsalaisen koulutus-

neuvoston puitteissa. On tärkeää, että järjestettävistä kursseista tiedote-

taan laajemmin. Sekä tämän yhteistyön puitteissa että opettajakoulutusta

antavissa laitoksissa on myös kiinnitettävä huomiota koulutustarpeeseen,

jonka lisääntyvä määrä ruotsinsuomalaisia kouluja synnyttää. Tämä

koskee luonnollisesti sekä peruskoulutusta että jatkokoulutusta.

6.6 Radio ym.

Ruotsin radiojohdolle on äskettäin jätetty radionjohtajan asettaman ryh-

män laatima selvitys mahdollisuuksista aloittaa suomenkielinen radiokana-

va. Idearyhmä on tiettävästi (ohjelmayhtiön henkilökuntalehden mukaan)

todennut, että hankkeella on edellytykset toteutua, kun uutta digitaalista

lähetinjärjestelmää aletaan käyttää. Uusi tekniikka antaa tilaa useammille

radiokanaville kuin tämän päivän lähetystekniikka. Järjestelmän käyttöö-

nottoajasta on erilaisia tietoja. Kuuntelijoilta se edellyttää, että digitaalis-

ten lähetysten kotivastaanottimia tulee markkinoille ja että niitä on saata-

vana kohtuuhintaan. Arviolta tämä voi tapahtua aikaisintaan vuonna

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

86

1996. Idearyhmän arvion mukaan mahdollinen kuuntelijapiiri on noin

300 000-400 000 henkilöä.

Idearyhmän ehdottamaa kanavaa on ajateltu ajankohtais- ja viihdera-

dioksi päiväsaikaan ja se lähettäisi uutisia 20 prosenttia lähetysajasta.

Kanava lähettäisi ehdotuksen mukaan koko vuorokauden ja sillä olisi

jonkin verran yhteislähetyksiä Suomen Yleisradion (YLE) kanssa. Paikal-

listoimitukset toimittaisivat osan ohjelmista, osan tuottaisi Tukholman

toimitus. Jos kanava toteutuu, se lähettää 45-50 prosenttia ajasta musiik-

kia, josta 70 prosenttia suomalaista musiikkia. Ohjelmatarjontaan kuuluisi

urheilua, lasten- ja nuortenohjelmia, ruotsinsuomalaista kulttuuria ja

viihdettä. Yhteistyötä tehtäisiin Suomen Ylen kanssa, joka on osoittanut

suurta halukkuutta siihen.

Suomen kielen aseman vahvistamista Ruotsissa käsitellyt työryhmä on

tietoinen siitä, että päätöksen suomenkielisestä kanavasta täytyy olla

Ruotsin Radion oma päätös. Työryhmä haluaa kuitenkin todeta, että

suomenkielisen täyden palvelun kanavan toteuttaminen olisi omiaan

vahvistamaan suuresti suomen kielen asemaa Ruotsissa ainakin kahdella

tavalla. Toisaalta kattava radiopalvelu ilman muuta palvelisi paremmin

ajateltuja kuulijoita, toisaalta se osoittaisi ruotsalaiselle yleisölle, että

suomenkieliset kuuntelijat ovat niin merkittävä osa Ruotsin väestöä, että

heidän katsotaan tarvitsevan omaa ja laajaa radiopalvelua.

Sikäli kuin valtiopäivät ja hallims haluavat velvoittaa Ruotsin Radion

(Sveriges Radio AB) toteuttamaan suomenkielisen kanavan, tämä voi

tapahtua aikaisintaan 1. tammikuuta 1997, jolloin uusi sopimus tulee

voimaan.

Digitaalitekniikka lisää myös televisiolähetysten mahdollisuuksia.

Tämä voi parantaa mahdollisuuksia mm. naapurimaiden TV:n ja siten

myös suomalaisten televisiokanavien lähettämiseen. Pohjoismaiden minis-

terineuvosto on kiinnittänyt tähän huomiota Ruotsin hallituksen aloitteesta

Pohjoismaiden neuvoston istunnossa Oslossa vuoden 1992 maaliskuussa.

Ministerineuvosto tutkii myös tekijänoikeudellisten ongelmien ratkais-

emista. Jos tämän työn hedelmänä syntyy myönteinen mlos, sillä voi olla

suuri merkitys suomen kielen asemalle Ruotsissa.

Suomennos: LIISA PIHLAJAMAA SINGH

Skr. 1994/95:1

Bilaga 1

87

Utbildningsdepartementet Skr. 1994/95:1

Utdrag ur protokoll vid regeringssammanträden den 8 september 1994

Närvarande:

Föredragande: statsrådet Unckel

Regeringen beslutar skrivelse 1994/95:1 Finska språkets ställning i

Sverige

gotab 47033. Stockholm 1994

88